Lapsuudenpiha

Hidasta bloggausta

Mielessä on ollut jo pidemmän aikaa vastata Saaripalstan Sailan haasteeseen lapsuudenpihasta. Nyt sitten tähän tartun ja kuinka ollakaan, huomasin, että haaste oli tullut minulle jo marraskuussa. Siis marraskuussa!

Lapsuuteni pihassa oli kunnolliset vuodenajat. Talvella oli lunta ja pakkanen paukkui.

 

 Mummulla oli isoimmat marjapuskat, pionit ja kukat. Minä olen kuvassa tuo pienempi.

 Pihatie oli pitkä eikä siitä saanut ajaa pyörällä ulos pysähtymättä.

Omenapuut tuottivat satoa ja omenahilloa riitti talven yli lettujen ja pannarin kanssa. Pihalla oli myös perunamaa. Muistini mukaan siellä viljeltiin myös sipuleita. Vadelmapensas oli valtava pöheikkö, vadelmista tehtiin menua. Pihalta löytyi myös mansikkamaa ja herneitä. Nam.

Viikon varrelta

asioita

• Tuli talvi, tuli kesä. Ei tässä hitaampi ihminen perässä pysy. 
• Tein muutaman pitkän työpäivän ja harmittelin ettei vuorokaudessa ole useampia tunteja.
• Olen etsinut autonavaimia kissojen kanssa, koska koiria ei ole. 
• Olen löytänyt autonavaimet lipaston päältä. 
• Kestitsin vieraita ja kävin kylässä juomassa mansikkasmoothien.
• Rapsutin viikon aikana kissoja, useita kissoja.
• Luin yhden kirjan loppuun ja aloitin toisen. 
• Vaihdoin huonekalujen järjestystä työhuoneessa ja läjitin papereita odottamaan niiden läpikäymistä.
• Paransin maailmaa ystävieni kanssa. Jos ei koko maailma parantunut, niin toivottavasti. omamme kuitenkin. Edes hiukan. 
• Ostin kahdet korvakorut ja kaksi pienen pientä lahjaa ikääntyville ystävilleni. 
• Pesin pyykkiä, imuroin yläkerran. 
• Tein yhdistystöitä. 
• Heräsin viikonloppuaamuna aikaisemmin kuin kertaakaan viikolla.
• Äänestin presidentinvaaleissa.  

Kaikkinensa erittäin hyvä viikko. Nyt kun vielä malttaisi mennä sänkyyn ajoissa, lukea hetki kirjaa ja valmistautua tulevaan viikkoon.

Kuka katsoo televisiota?

Mitä sieltä tulee?

Joskus ennen avasin television töistä tultuani ja surffailin kanavalta toiselle. Aina jostain löytyi jotain sopivaa. Nykyään avaan television yhä harvemmin ja harvemmin ja olen aika pihalla siellä esitettävistä ohjelmista ja sarjoista.

Muutama päivä sitten ajauduin keskusteluun televisio-ohjelmista ja päädyin sen avulla katsomaan Yle Areenasta sarjaa Ne kesät Intiassa. Ihastuin ja nyt olen katsonut ensimmäiseltä tuotantokaudelta jo lähes kaikki jaksot. Toinen tuotantokausi odottaa katsomistaan ja enempää ei tätä sitten kuvattukaan. Sääli.

Sain muitakin vinkkejä, mutta ne olen jo unohtanut. Mitä sinä suosittelisit Downton Abbey fanille, joka pitää myös tästä brittisarjasta?

Havaintoja

viikon varrelta

• Olen hieman jumissa joululahjaksi saamani Hyvän mielen vuosi -tehtäväkirjan kanssa. Aloitin rehvakkaasti kirjoittamalla tämän kuukauden tavoitteeksi unelmieni löytämisen. Kolmen unelman löytämisen. Enkä millään tiedä/keksi/huomaa mistä unelmoin. Kääk. Voiko ihminen olla ilman unelmia?
• Valon määrä on lisääntynyt. Kun lähdin perjantaina ajoissa töistä, havahduin valoon. Valo saa minuun liikettä. Kiinnostun sisustamisesta, valokuvauksesta ja keltaisesta ja vihreästä ja väreistä. Tuntuu, että herään vaikken tiennyt edes nukkuvani. 
• Linnut laulavat jo kevättä.
• TV:stä kuuluva urheiluselostus on edelleen mieltäni rauhoittava, hyvän olon ääni. Peruja lapsuudestani, oletan. 
• Liian vähäiset yöunet viikolla, ei ole hyvä juttu. Lauantai-iltana menin yhdeksältä nukkumaan ja heräsin tänä aamuna hieman kahdeksan jälkeen. 

Ihon alle

Mutta miten sieltä pois?

Aina joskus, aika harvoin onneksi, jokin asia, tapahtuma tai yksittäinen lausahdus päätyy suoraan ihon alle ja jää vaivaamaan. Tänään kävi niin. Kysyin saanko valokuvata, jäin odottamaan vastausta ja tuntematon ulkopuolinen pariskunta jäi päivittelemään kysymystäni, neuvomaan, opastamaan ja katsomaan minua kuin ulkoavaruudesta tipahtanutta outoa oliota. Ja he jatkoivat ja jatkoivat ja jatkoivat ja jatkavat varmasti edelleen.

Kysyin siis galleriassa saako siellä kuvata. Paikalla töissä ollut ystävällinen rouva ei tiennyt ja yritti kysellä asiasta, ilmeisesti gallerian omistajalta. Vastausta ei ehtinyt käyntini aikana tulla, mutta töissä ollut rouva antoi luvan kuvata näyttelyssä ollutta omaa teostaan. Ulkopuolinen pariskunta hoki hokemasta päästyään tekijänoikeuksista ja siitä kuinka taiteilijoilta pitää kaikilta kysyä lupa ja kaikkea muuta. Sanoin olevani tietoinen asiasta ja kerroin, että juuri siksi kysyn lupaa. Ei ollut tehoa, eikä minua todellakaan kuultu. Mistä tuo pariskunta tiesi mitä galleristi oli taiteilijoiden kanssa sopinut? Mistä he tiesivät, vaikka lupa olisi ollut ja kuvaaminen ehkä toivottuakin mainostamista?

Tutustuin näyttelyyn ja koko sen ajan pariskunta jatkoi aiheen käsittelyä. Kaikkinensa galleriakäynnistä jäi paha maku suuhun.

Sen jälkeen olen miettinyt mikä sai asian jäämään ja pyörimään ajatuksiini ja ennen kaikkea miten saan sen sieltä pois?

Ensimmäisiä viikkoja

tästä vuodesta

Toistaiseksi olen:

• käynyt munkkikahveilla Kasvihuoneilmiössä
• osallitunut kissanristiäisiin
• kahvitellut äitini kanssa
• käynyt vuoden ensimmäisellä työmatkalla
• ihaillut sinistä taivasta
• nukkunut liian vähän
• ostanut uudet värikynät ja unohtanut ne saman tien
• osallistunut ranskankieliseen viininmaistajaistilaisuuteen (en puhu sanaakaan ranskaa)
• hyräillyt Kirkaa Pariisin lentokentällä (ennen kuulutuksia tuleva melodia on ihan varmasti nuotilleen sama kuin yhden Kirkan biisin alku)
• itkenyt ystäväni koiraa samaisella lentokentällä
• nukkunut äitini vieressä ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden
• syönyt liikaa peltilihapiirakkaa
• sortunut Iittalan alennusmyynnissä
• hankkinut muutaman peltipurkin
• ulkoillut liian vähän 
• aloittanut joogakauden

Varsin vauhdikas alku. Erilainen ja vauhdikas. Vaan eiköhän se tästä.

Ajatuksia tälle vuodelle

2018

Sanotaan nyt ensimmäiseksi, että mitään en lupaa. Mutta tiettyjä asioita mietin.

• Ruokahävikki: Siivosin tänään jääkaappiani ja pakastinta. Vaikka olen yrittänyt kiinnittää asiaan huomiota aikaisemmin, täytyy silti ryhdistäytyä edelleen. Voisi siitä mehupurkista sen viimeisenkin lasillisen nauttia. Eikä jättää kaappiin hillopurkkia, jossa on vielä viimeinen lusikallinen hilloa. Sen voisi hyvällä omalla tunnolla laittaa vaikka sinne kaurapuuroon hillosilmäksi, eipä tarvitsisi sitä sitten ihmetellä. 
• Valokuvaus: Aikaisemminkin on tullut todetuksi, että onnellisimmillani olen kamera kädessä kissoja kuvaamassa. Kunhan valo tästä lisääntyy, niin tätä voisi lisätä elämään. Valokuvausta siis, kissojen lukumäärä on hyvä. 
• Värikynät: Kaivoin esiin värikynät. En ole kummoinenkaan piirtäjä, mutta ehkä voisin silti käyttää värikyniä. Ainakin Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi tehtäväkirjaani, jonka sain ystävältäni joululahjaksi. Oli mieluinen. 

Vuodenvaihde on aina tuntunut keinotekoiselta ajankohdalta uudistumista ajatellen, minulle toimii parhaiten syksy. Kesäloman jälkeinen aika. Silloin kun taas lisätään väriä ripsiin ja puetaan päälle hieman asiallisemmat vaatteet. Silloin kun vilkaisee peiliin ennen kuin painelee ovesta ulos.

Naurua uuteen vuoteemme, iloa ja rakkautta myös!