Jos en ole ollut kotona tai töissä, niin sitten olen ollut Kansallisteatterissa, siltä ainakin tuntuu. Viikonlopun päivänäytökset ovat olleet oikein sopivia. Eräänä lauantaina kävin katsomassa Paavo Westerbergin ohjaaman ja sovittaman Anton Tsehovin Kolmeen sisareen (1900) perustuvan näytelmän.
Tiedotteesaan Kansallisteatteri kertoo sen olevan draama loputtomasta onnen ja merkityksen etsinnästä, arkisesta työstä ja haaveelliseen odotukseen haaskatusta elämästä sekä ihmisen kyvyttömyydestä tehdä ratkaisevia valintoja. Tämä Tsehovin klassikko on minulta lukematta ja kun näytelmä on nyt pyörinyt päässäni muutaman viikon, olen vakavasti harkinnut tarttuvani tähän teokseen. Saa nähdä miten käy.
Sittemmin olen myös lähtenyt tarkastamaan mitä tarkoitetaan kun puhtaan Tsehovilaisesta tunnelmasta, koska minulla on selvästi aukko sivistyksessä tämän(kin) kohdalla ja mietin oliko näytelmä sitä. Ainakaan siinä ei alussa juuri johdateltu ja se oli tuokiokuva. Tällaiselle ei niin kauan teatteria harrastaneelle alku oli hieman vaikea. Lava pyöri, tuli kuvaa monessa muodossa, eikä oikein tiennyt minne katsoa. Eturivin paikka löi suoraan päin naamaa. Mutta kun tilanne rauhoittui hieman, oli tarinaa helpompi seurata. Toinen puoli oli minulle helpompi ja siksi ehkä pidinkin siitä enemmän. Minun olisi pitänyt saada katsoa ensimmäinen puolisko ehkä riviltä 10 ja toinen puolisko riviltä 1.
 |
Valokuvaaja: Tuomo Manninen
Kuvassa edessä Marja Salo, Emmi Parviainen ja Elena Leeve. Takana Terhi Panula ja Eero Ritala.
|
Kaverit on kehuneet tätä ihan hulluina!
VastaaPoistaSelvästikin kultturellimpia ihmisiä kuin minä. Enkä edes ole varma tuon sanan kultturelli taivutusmuodosta edellisessä lauseessa :D
Poista