Maailman menosta

Maailman menosta

Vielä reilut kaksi viikkoa sitten en olisi uskonut miltä maailma näyttää tänään. Vielä viikkokaan sitten en olisi arvannut mihin tilanteeseen ollaan ajauduttu. Kaikki ketkä pystyvät etätöissä, valmiuslaki on otettu käyttöön, ihmisiä on karanteenissa, toiset omaehtoisessa. Matkailijoita kehoitetaan palaamaan Suomeen ja yli 70-vuotiaille on annettu käsky pysyä kotona, keskustellaan maantieteellisistä eristämisistä Suomen rajojen sisäpuolella. Puhumattakaan siitä mitä tapahtuu maailmalla, kuinka monta sataa on kuollut päivän aikana, kuinka monta uutta tartuntaa on todettu.

Minä olen ollut viikon etätöissä. Rakentanut itselleni taas työhuoneen siihen kuntoon, että täällä voi tehdä töitä. Jotta voin erotella työn ja vapaa-ajan, saada työvälineet edes hetkeksi näkymättömiin. Epäsäännöllisen säännöllisesti olen töitä tehnyt kotoa jo muutaman vuoden ajan, silti  toimistolle on ollut aina kiva mennä. Ensimmäinen viikko kotitoimistolla sujui ihan hyvin, ihmisiä kyllä on ikävä. Ja lounasravintolan ruokaa, sitä parjattua.

En juuri ole käynyt roskakatosta pidemmällä, siellä me naapurit väistelemme toisiamme. Tervehdimme ja hymyilemme. Pihalla käy lapsiperheitä yksitellen, minä ulkoilutan siinä välissä kissaa. Tuntuu kuin eläisi scifileffassa.

Väistämättä sitä miettii, mitä tämän jälkeen? Mitä sitten kun pahin on selätetty? Millaisessa maailmassa me olemme? Osaisimmeko me sitten kohdella sitä ja itseämme paremmin? Entä toisiamme?

Lisää saikkua, osa 3

Studio Pasila 

Kevään viimeinen teatteriesitys oli kohdallani Studio Pasilassa ollut Lisää Saikkua, osa 3. Alku lähti hitaasti liikkeelle, parani loppua kohdin. Muistikuvieni mukaan edelliset Saikut kolahtivat minuun paremmin tai ehkä aika nyt vaan oli toinen.

Onneksi en vielä ole tarvinnut saikkua, toivottavasti ette tekään. Ja jos olette, muistakaa levätä! Pitäkää itsestänne huolta.

Valoa kohden

Tsirp, tsirp, titityy

Tänään tuli töissä hyviä ja odotettuja uutisia. Samalla kun kerroin niistä, tuli aurinko hetkeksi helottamaan pilven takaa. Töistä lähdettyäni muistin käydä tekemässä muutamat tarpeelliset hankinnat (kissanruokaa tietty) ja kotipihan parkkipaikalle ajellessani mustarastaat ilakoivat ja järjestivät aikamoisen konsertin.

Kuvalla ei mitään tekemistä postauksen kanssa,
vaan ehkä kevät innostaa taas kuvaamaankin. 

Nyt on jo vähitellen uskottava, valo voittaa.

Miten sitä kirjoittaisi?

Kun ystävä kuolee

Ystäväni Anna kuoli 16.2. nukuttuaan sitä ennen edelliset päivät.

Kävin katsomassa häntä lauantaina, istuin vieressä ja luin uutisia. Mietin tarkasti mistä hän olisi kiinnostunut ja päädyin lukemaan Oscareista. Luin, että parhaan elokuvan palkinnon voitti ei-englanninkielinen elokuva, elokuva Etelä-Koreasta,  luin mitä lehdistä löysin. Silittelin kättä ja kerroin kaiken olevan kunnossa. Välillä Anna rypisteli kulmiaan, muttei herännyt.

Kävin katsomassa häntä myös sunnuntaina. Laitoin musiikkia soimaan, juttelin ja silitin kättä. Anna nukkui rauhallisesti, eikä enää kulmiaan kurtistanut. Ulkona satoi vettä kaatamalla, kävin hakemassa automaatista kaakaon. Kerroin tulevani uudelleen.

Maanantaiaamuna ajoin työpaikkani parkkipaikalle klo 8.30. Puhelin soi ja minulle ilmoitettiin Annan kuolleen edellisiltana kello 23.30 rauhallisesti nukkuen. Vaikka tilanne oli odotettu, ei se silti estänyt itkua, surua ja kuristavaa tunnetta. Iltapäivällä ajoin Terhokotiin, juttelin hoitajien kanssa ja jätin viimeiset hyvästit Annalle. Ryhdyin tyhjentämään Annan huonetta. Toin tavarat kotiini ja sain kantoapua ystävältäni. Osa niistä tavaroista odottaa vielä eteisessä niiden eteenpäin viemistä, osa lähtee kirpputorille, osan jaan Annan tekemän listan mukaan ystäville.

Olen tehnyt sopimuksen hautaustoimiston kanssa, valinnut arkun Annan toiveiden mukaan, neuvotellut uurnasta. Ottanut vastaan ohjeita ja itkenyt Annan ystävien kanssa. Tulevalla viikolla tapaan Annan ystävän ja hänen sukulaisensa, keskustelemme muistotilaisuudesta. Sellaisesta, jollaisen Annan olisi halunnut.

Suru on vienyt voimia, asioiden samanaikaisuus myös.

Edellisen kerran kun mainitsin surusta, Anna soitti ja kysyi mitä surua minulla on ollut. Vastasin, että esimerkiksi hänen tilanteensa. Siihen Anna tokaisi Annamaiseen tyyliin: "Jaa, no ei sit mitään." Enää Anna ei soita, mutta minulla on aina hetkittäin tunne, että tästä täytyy muistaa kertoa Annalle.