torstai 29. lokakuuta 2020

Vihreä seinä

ja pihan puoli

Siitä on jo tovi, kun työpisteeni muutti toiselle puolelle asuntoa. Vihreän seinän sijaan katselen nyt päivisin taloyhtiön sisäpihalle. Näen hiekkalaatikon tapahtumia, naapureiden tuloja ja menoja. Näen koska taloyhtiössämme asuvan koiran kanssa lähdetään lenkille. 

Pihatalkoissa kuulin kuinka naapurit olivat katselleet pihalta käsin kun teen töitä. He olivat myös huomioineet kanssani "työskentelevät" kissat. Meistä kaikista on nyt tainnut tulla naapurikyttääjiä, kun ei oikein muutakaan katsottavaa ole. 


Päiväksi avaan sälekaihtimet ja työpäivän päätyttyä suljen ne. Näin sitä vaan ihminen keksii itselleen uusia rituaaleja ja tapoja. Sellaisia, jotka kertovat työpäivän alkavan ja päättyvän. 

sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Omaa aikaa

ja varovaisia kohtaamisia 

Silloin kun sitä jäi etätöihin maaliskuun puolivälissä, ei olisi voinut kuvitellakaan, että etätöissä ollaan edelleen. Koronaviruksesta on tullut arkipäivää, etätyöt ovat arkipäivää ja kohtaamiset työelämässä virtuaalisia. Muutamissa teatteriesityksissä olen käynyt, muutamia ystäviä tavannut ja on täälläkin muutama ystävä vieraillut. Kaikki tuntuu kuitenkin erilaiselta kuin ennen. Elämä on rauhoittunut. Eikä se välttämättä ole huono asia. Syy siihen toki on mitä ikävin. 

Väistämättä sitä ajattelee mitä sitten kun? Onko paluuta entiseen? Halutaanko sitä edes? haluanko minä? Olisi mukava tietää mitä historioitsijat kertovat tästä ajanjaksosta vaikkapa sadan vuoden kuluttua. Millä nimellä tätä ajanjaksoa tai käännekohtaa kutsutaan? 


PS. Kuvalla ei mitään tekemistä tämän postauksen kanssa, eikä täällä lunta sada. Lämpöasteita on neljä ja viime yönä siirryttiin talviaikaan. Se on minulle se oikea aika. 

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Suomen kansallisteatteri: Hitler ja Blondi

 Lisää teatteria

Kävin katsomassa päivänäytöksessä Kansallisteatterissa näytelmän Hitler ja Blondi. Kantaesityksensä tämä Michael Baranin Seela Sellalle kirjoittama näytelmä on saanut Tampereen Työväen Teatterissa ja sieltä siirtynyt Suomen Kansallisteatterin suurelle näyttämölle. 

Kansallisteatteri kertoo sivuillansa Michael Baranin kertomana näytelmän synnyn näin: 

"Kesäkuussa 2017 kysyin puoliksi leikilläni Seela Sellalta, onko hänellä mielessä joku rooli, jonka hän haluaisi vielä näytellä. Vastaus tuli heti: hän haluaisi esittää Hitleriä. Huvituin, hämmennyinkin ‒ ja jäin sulattelemaan kuulemaani. Pian oivalsin: jos Hitleriä esittää 83-vuotias juutalainen nainen, olen löytänyt teatterillisesti ja sisällöllisesti kiinnostavan ja omaäänisen tavan tuoda tämä modernin historian keskeisin hahmo näyttämölle. Muutaman viikon rohkeutta kerättyäni soitin Seelalle ja tiedustelin, vitsailiko hän vai oliko tosissaan. ’Tosissani tietysti’, vastasi Seela. ’Loistavaa. No, jos mä kirjoitan sinulle Hitlerin, lähdetkö tekemään?’ kysyin. ’Tottakai. Jos vain vielä elän.’

Nyt, kaksi ja puoli vuotta myöhemmin – vakuutettuani peräti kaksi teatterinjohtajaa ideamme erinomaisuudesta ‒ olemme valmiit esittämään yhteisen näkemyksemme siitä, kuka ja mikä oli miehiään Adolf Hitler. Tuo koditon kuljeskelija, katkeroitunut wannabe-taiteilija, kokonaisia armeijoita liikutteleva korpraali, bestseller-kirjailija, Tuhatvuotisen Valtakunnan Johtaja, alakuloinen sekakäyttäjä, antisemiitti, fasisti, vegetaristi, absolutisti ja sosiaalidarwinisti, eläin- joskaan ei ihmisystävä, käsiään hurjasti huitovien, kirkuvien ihmisjoukkojen lemmikki ja mahtipontisiin unelmiinsa takertunut mammanpoika. Ja millaisena hän saattaisi näyttäytyä uskollisen mutta tarkkavaistoisen saksanpaimenkoiran silmin nähtynä.”


Enkä voi muuta sanoa kuin, että olipahan esitys! Jälleen kerran hienojen näyttelijäsuoritusten lisäksi pisteet menevät myös lavastukseen ja äänisuunitteluun. Oli karmivaa kuulla Seela Sellan puhuvan kansanjoukoille eli meille teatteriyleisölle samalla metallisella särisevällä äänellä kuin mitä erinäisistä dokumenteista on kuullut Hitlerin puhuvan kansanjoukoilleen. Ajatuksia herättävä esitys. 

keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Pois mukavuusalueeltani

 Eräänä viikonloppuna

Ystäväni sai houkuteltua minut viikonlopuksi Vedic Art -peruskurssille. Siis maalaamaan! Oppimaan ja maalaamaan. Asiaan juuri etukäteen perehtymättä lähdin matkaan. Matkalla jännitti mihin olinkaan menossa. En nimittäin ole piirtänyt saati maalannut mitään sitten lukioaikojen ja niistä on, no, aikaa. Enkä silloinkaan mikään mestari ollut, en lähimainkaan. 

Viikonloppu osoittautui mitä hienoimmaksi. Miljöö oli upea, samoin sisustus. Ruoka erinomaista kasvisruokaa ja maalaaminenkin suoritettiin hiljaisuudessa. Puhelimet olivat kiinni. Mikään ei häirinnyt. Villasukat jalassa, kello pois kädestä, silmien edessä vihreää. Sanomattakin on selvää, ettei minusta viikonloppuna taiteilijaa tullut, mutta se ei haitannut lainkaan. Vaivihkaa näin muutaman kurssilaisen töitä ja tunsin olevani kuin kolmevuotias suurten taiteilijoiden seurassa. Hihitytti.



Onneksi lähdin kurssille ja lähden seuraavallekin. Sitten kun sen aika koittaa. 

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Suomen Kansallisteatteri: Kaikki äidistäni

 Eturivissä

Koin syksyn toisen teatterielämyksen Kansallisteatterissa, jossa pääohjelmistoon kuuluu Samuel Adamsonin näytelmä Kaikki äidistäni (Pedro Almodóvarin elokuvan pohjalta). Myös täällä järjestelyt olivat erinomaiset. Käytössä oli joka toinen rivi ja käytössä olevilla riveillä tyhjiä paikkoja välissä. Avauspuheen kuulimme vahtimestarilta, siinä hän kertoi säännöistä ja poistumisjärjestyksestä. Hienosti niitä myös noudatettiin. 

Esitys oli upea. Visuaalinen, ihan kuten Almodóvarin elokuvat ja henkilöhahmot uskottavia. Janne Reinikainen kerrassaan loistava Agradon roolissaan. Esitys tempasi mukaansa ja sai halun katsoa kaikki Pedro Almodóvarin elokuvat. Niissä on kyllä sitä jotain.  

torstai 1. lokakuuta 2020

KOM-teatteri: Poika

 Teatterissa

Viime perjantaina, pitkältä tuntuneen tauon jälkeen, kävin jälleen teatterissa. 

Etätyöpäivän päätteeksi ystävä matkaan ja autolla keskustan tuntumaan, ratikalla teatteriin. Maskit kasvoilla totta kai. Se on mielestäni tässä kohtaa ihan kansalaisvelvollisuus. Vielä en ole onnistunut ulkona ollessani puristamaan maskia niin tiukasti etteivät silmälasit menisi huuruun. Ja jos teatterissa niin kävi, se johtui ihan puhtaasti muista syistä. 

Vaikuttava esitys, joka piti otteessaan alusta loppuun. Jätti ajattelemisen aihetta ja voimakkaan tunnetilan. 




Teatterissa käynti tuntui turvalliselta. Yleisö noudatti ohjeita kiitettävästi ja ulos astelimme väkevän kokemuksen jälkeen rivi kerrallaan. Vaitonaisina ja mietteissämme.