Miten sitä kirjoittaisi?

Kun ystävä kuolee

Ystäväni Anna kuoli 16.2. nukuttuaan sitä ennen edelliset päivät.

Kävin katsomassa häntä lauantaina, istuin vieressä ja luin uutisia. Mietin tarkasti mistä hän olisi kiinnostunut ja päädyin lukemaan Oscareista. Luin, että parhaan elokuvan palkinnon voitti ei-englanninkielinen elokuva, elokuva Etelä-Koreasta,  luin mitä lehdistä löysin. Silittelin kättä ja kerroin kaiken olevan kunnossa. Välillä Anna rypisteli kulmiaan, muttei herännyt.

Kävin katsomassa häntä myös sunnuntaina. Laitoin musiikkia soimaan, juttelin ja silitin kättä. Anna nukkui rauhallisesti, eikä enää kulmiaan kurtistanut. Ulkona satoi vettä kaatamalla, kävin hakemassa automaatista kaakaon. Kerroin tulevani uudelleen.

Maanantaiaamuna ajoin työpaikkani parkkipaikalle klo 8.30. Puhelin soi ja minulle ilmoitettiin Annan kuolleen edellisiltana kello 23.30 rauhallisesti nukkuen. Vaikka tilanne oli odotettu, ei se silti estänyt itkua, surua ja kuristavaa tunnetta. Iltapäivällä ajoin Terhokotiin, juttelin hoitajien kanssa ja jätin viimeiset hyvästit Annalle. Ryhdyin tyhjentämään Annan huonetta. Toin tavarat kotiini ja sain kantoapua ystävältäni. Osa niistä tavaroista odottaa vielä eteisessä niiden eteenpäin viemistä, osa lähtee kirpputorille, osan jaan Annan tekemän listan mukaan ystäville.

Olen tehnyt sopimuksen hautaustoimiston kanssa, valinnut arkun Annan toiveiden mukaan, neuvotellut uurnasta. Ottanut vastaan ohjeita ja itkenyt Annan ystävien kanssa. Tulevalla viikolla tapaan Annan ystävän ja hänen sukulaisensa, keskustelemme muistotilaisuudesta. Sellaisesta, jollaisen Annan olisi halunnut.

Suru on vienyt voimia, asioiden samanaikaisuus myös.

Edellisen kerran kun mainitsin surusta, Anna soitti ja kysyi mitä surua minulla on ollut. Vastasin, että esimerkiksi hänen tilanteensa. Siihen Anna tokaisi Annamaiseen tyyliin: "Jaa, no ei sit mitään." Enää Anna ei soita, mutta minulla on aina hetkittäin tunne, että tästä täytyy muistaa kertoa Annalle.