Tätini nukkui ikiuneen

Surua ja iloa

Ihmisen elämään kuuluu iloja ja suruja sekä aimoannos ilkikurisuutta, vahvaa tahtoa, rakkautta elämää ja ihmisiä kohtaan. Paljon luettuja rakkausromaaneita, auringonpaistetta keväisinä päivinä, yli yhdeksänkymmentä juhlittua syntymäpäivää. 

Heippa, nyt mä meen, sanoi tätini ja nukkui pois. 

Surua ja epäuskoa

 ja vielä enemmän surua

On todella epäuskoinen olo. Torstaista, 24. helmikuuta, lähtien on tunneskaala ollut melkoinen. Epäuskoa, surua, suuttumusta, vihaa ja vahvaa myötätuntoa. Myötätuntoa Ukrainaa kohtaan. Sormet hamuavat puhelinta vähän väliä, uutisia on pakko seurata. Samalla ne ahdistavat ja mietin, miten ahdistavalta kaikki tuntuukaan ihmisistä Ukrainassa. Ei oikein voi, eikä osaa sanoa mitään. Voi vain toivoa täysin tarpeettoman sodan loppumista. Maailma tarvitsee rauhaa ja rakkautta. 

Miten sitä kirjoittaisi?

Kun ystävä kuolee

Ystäväni Anna kuoli 16.2. nukuttuaan sitä ennen edelliset päivät.

Kävin katsomassa häntä lauantaina, istuin vieressä ja luin uutisia. Mietin tarkasti mistä hän olisi kiinnostunut ja päädyin lukemaan Oscareista. Luin, että parhaan elokuvan palkinnon voitti ei-englanninkielinen elokuva, elokuva Etelä-Koreasta,  luin mitä lehdistä löysin. Silittelin kättä ja kerroin kaiken olevan kunnossa. Välillä Anna rypisteli kulmiaan, muttei herännyt.

Kävin katsomassa häntä myös sunnuntaina. Laitoin musiikkia soimaan, juttelin ja silitin kättä. Anna nukkui rauhallisesti, eikä enää kulmiaan kurtistanut. Ulkona satoi vettä kaatamalla, kävin hakemassa automaatista kaakaon. Kerroin tulevani uudelleen.

Maanantaiaamuna ajoin työpaikkani parkkipaikalle klo 8.30. Puhelin soi ja minulle ilmoitettiin Annan kuolleen edellisiltana kello 23.30 rauhallisesti nukkuen. Vaikka tilanne oli odotettu, ei se silti estänyt itkua, surua ja kuristavaa tunnetta. Iltapäivällä ajoin Terhokotiin, juttelin hoitajien kanssa ja jätin viimeiset hyvästit Annalle. Ryhdyin tyhjentämään Annan huonetta. Toin tavarat kotiini ja sain kantoapua ystävältäni. Osa niistä tavaroista odottaa vielä eteisessä niiden eteenpäin viemistä, osa lähtee kirpputorille, osan jaan Annan tekemän listan mukaan ystäville.

Olen tehnyt sopimuksen hautaustoimiston kanssa, valinnut arkun Annan toiveiden mukaan, neuvotellut uurnasta. Ottanut vastaan ohjeita ja itkenyt Annan ystävien kanssa. Tulevalla viikolla tapaan Annan ystävän ja hänen sukulaisensa, keskustelemme muistotilaisuudesta. Sellaisesta, jollaisen Annan olisi halunnut.

Suru on vienyt voimia, asioiden samanaikaisuus myös.

Edellisen kerran kun mainitsin surusta, Anna soitti ja kysyi mitä surua minulla on ollut. Vastasin, että esimerkiksi hänen tilanteensa. Siihen Anna tokaisi Annamaiseen tyyliin: "Jaa, no ei sit mitään." Enää Anna ei soita, mutta minulla on aina hetkittäin tunne, että tästä täytyy muistaa kertoa Annalle.

Yhtä juhlaa

Viikonloppu

Tämä viikonloppu on ollut yhtä juhlaa perjantaista sunnuntaihin.

Siitä huolimatta tai juuri siksi virittelin sunnuntai-iltana valoja takapihalle ja eteen, myös sisällä muutama valo muutti paikkaansa. Niin myös muutama taulu ja muutamasta tasosta lähti pölyt. Kerrassaan erinomainen viikonloppu kaikkine tapahtumineen.

Muutama ikävä uutinen on myös minut viikonloppuna tavoittanut. Toisella kyseessä lapsi, toisella rakkaista rakkain lemmikki. Voimia ja jaksamista niihin osoitteisiin.

Erilaisia uutisia

ja Kalamajan puukaupunginosa Tallinnassa

Viime viikolla ollessani Tallinnan päiväristeilyllä sain huonoja uutisia ystäväni isän tilasta ja vajaa tunti myöhemmin hyviä uutisia ystävältäni, joka oli saanut puhtaat paperit leikatun syövän jälkeen.

Vihreäntalon kaktusikkuna. 

Kissa ja kissan koti.

Sittemmin meidät kaikki tavoitti järkyttävä tieto julmasta iskusta Turussa. Myötätuntoni ja kyyneleeni ovat menneet uhreille, uhrien omaisille, kaikille jotka tilanteessa pyrkivät minimoimaan vahingot ja auttoivat uhreja. Valitettavasti ja surullista kyllä, tämä on ollut vain ajan kysymys. Ihmiset voivat huonosti. Kaiken väriset, kokoiset, monesta uskontokunnasta olevat ja erilaisista taustoista tulevat ihmiset. Ihmiset voivat huonosti. 

Uutta ja vanhaa sulassa sovussa.

 Ei ole helppoa rakentaa ystävyyttä, uskoa hyvään ja kauniiseen tulevaisuuteen, jossa kunnioitetaan toisiamme ja suhtaudutaan elämään ja kaikkeen elävään myötätuntoisesti, auttavaisesti ja välittäen. Se on kuitenkin ainoa tie.

Maailmaan luulisi mahtuvan erilaisia ajatuksia, värejä ja sävyjä. Ei niiden tarvitsisi toistensa kanssa riidellä eikä toisiaan millään muotoa loukata.

Tämän postauksen kuvat ovat Kalamajan asuinalueelta Tallinnasta. Siellä kunnostetaan vanhaa kunnioittaen, uudet talot sulautuvat maisemaan ja vasaran pauke on taukoamaton. Kerrassaan ihastuttava paikka.

Viimeisellä matkalla

Uurnan lasku

Tänään laskimme uurnan. Veljeni vei äitini ja isäni siskon lyhyintä reittiä perille, minä kuljin vahtimestarin kanssa pidemmän tien kappelilta viimeiselle leposijalle. Aurinko paistoi kirkkaasti, tuuli pyöritteli lehtiä, kannoin uurnan sylissäni ja laskimme sen kaikki yhdessä. 

Kyyneleet valuivat alusta loppuun ja vielä kotimatkan. Kotona keitimme kahvit, söimme viinerit ja muistelimme isää.

Isäni isosisko kertoi, että isäni oli ilmoittanut siskon aloittaessa koulun kahdeksan vuotiaana, että hän lähtisi mukaan. Heidän äitinsä oli kysynyt opettajalta luvan ja niin isä oli aloittanut koulunsa sinä päivänä kun täytti kuusi vuotta.

Sota-aikana isä oli korjaillut opettajana toimineen maanviljelijän laskuja taululla ja sanonut: "Opettaja, eihän se kyllä noin mene." Siitä lähtien tämä sijaisopettaja oli käskenyt isäni taululle tekemään laskutehtävät, jotta ne menisivät oikein.

Tämä taito ei ole periytynyt. Asenne ehkä kyllä hiukan.

Jaksaa, jaksaa

vielä jaksaa

Aikamoinen kesä. Ihan siitä lähtien kun isäni meni sairaalaan kesäkuun alussa. Erilainen kesä kun ajattelin, mutta eihän tällaisia tapahtumia etukäteen suunnitella. Siunaustilaisuuden suhteen suunnitelmat on tehty, viimeisimpiä silauksia tekemättä ja sitten se jo onkin. Loppuviikosta. Asioita on ollut jos jonkinmoisia siunaustilaisuuden musiikista tarjoiluihin ja lehti-ilmoitukseen. Muuta ei juuri jaksa töiden ja järjestelyjen lisäksi.

Välillä sitä miettii, onko muistanut hengittää lainkaan. Välillä toivoo saavansa olla yksin, eikä kestä yhtään puhelinsoittoa, tekstiviestiä tai sähköpostia. Välillä kaipaa ystävien seuraa ja haluaa saada muuta ajateltavaa. Aikamoinen vuoristorata.

Kukkia, kukkia

ihania kukkia

Isäni poismenon vuoksi olen saanut kaksi kukkalähetystä, kahdelta ihanalta ystävältä. Olen saanut kortteja, viestejä ja tervehdyksiä sosiaalisissa medioissa. Kiitos!

Tämän kimpun teki floristimestari Pirjo Koppi.

Tämän kimpun teki Piilola.fi

 Suru on myös kaunista.

Kuusiaita

ja ohjeet sen leikkaamiseen

Vanhempieni kuusiaita oli kasvanut niin tuuheaksi, että autotallin eteen oli vaikea jo ajaa. Isä antoi ohjeita kuusiaidan leikkuusta vielä sairaalassa ollessaan, minä kerroin miten olin asian ajatellut hoitaa. Isä melkein tikahtui nauruun ja sanoi, ettei sitä nyt noin voi leikata.

Eilen leikkasin aitaa niin kuin olin suunnitellut. Äitini epäili isän katselevan touhujani pilvenreunalta ja nauravan. Me joimme kahvit ja nauroimme ajatukselle.

Itkuhan siinäkin sitten tuli. Tänään on vuorossa jotain muuta. Käynti hautaustoimistossa. Epäilemättä itku tulee tänäänkin.

Isä

Hyvästit

Viime yönä sain puhelun sairaalasta kello 01:13. Isäni oli nukkunut pois.

- Eeva Kilpi - 

Ajoin aamuvarhain Porvooseen. Kävimme jättämässä hyvästit koko perheen voimin.

Hyvää matkaa isä. 

Juhannus

Tuli ja meni

Juhannus tuli ja meni. Yhtä tunteiden vuoristorataa. Iloa, naurua, itkua ja surua. Kesäkuu on ollut rankka. Valonpilkahduksista huolimatta, olo tuntuu raskaalta. Oikein mitään en saa aikaiseksi.

Kovasti olen ajatellut mikä on inhimillistä ja mikä ei. Miten elämä alkaa, miten se loppuu ja kuinka vuodepotilaita hoidetaan. Minkälainen loppu olisi paras lähtijälle. Millainen isä oli ja millainen isä on nyt.

Veljeni yllätti minut lahjalla. Äitini esitteli vaatekaappia, jossa oli käytöstä poistettuja vaatteita. Lattialla oli jalusta. Jalusta, joka oli yhteensopiva kamerani kanssa. Oli kuulemma lojunut siellä jo vuosia, oli aikanaan videokameralle hankittu ja täysin vailla virkaa.

Oli pölyinen, voi olla vanhanaikainen, muttei sillä väliä. Säätöjä on vaikka mitä, korkeuttakin tälle saa hurjasti. Minulla on nyt jalusta, kiitos veljeni.  Toisaalta tuntuu hullulta iloita jostain tavarasta tällaisella hetkellä. Valokuvaus on kuitenkin minulle terapiaa ja sitä totisesti nyt tarvitsen.

Suolaisia kyyneleitä

ja suurta surua

Perjantaina 3.6. isäni lähti taksilla sairaalaan. Vapaaehtoisesti, ihan itse. Samana päivänä hänellä todettiin parantumaton syöpä, toinen laatuaan. Kunto on heikennyt nopeasti, ensin osastolla, sitten tehovalvonnassa ja nyt taas osastolla. Puhelinsoittoa sekä odottaa, että pelkää.

Isääni lainatakseni, tässä ei auta enää viina, terva eikä sauna.

Ostin

Messuilta

Eiffel-torni viehättää minua, Pariisi on mielentila. Ostin siis niiltä edellisviikonlopun messuilta itselleni korun.

Ja sitten tapahtui se mikä tapahtui. Siinä jäi pieni ihminen sanattomaksi, hieman pelokkaaksi ja pohjattoman surulliseksi.


PS. Tuolta messuosastolta olisin kyllä löytänyt vaikka mitä. Mutta se on toinen juttu se.

Ilon pilkahduksia

kyynelten lomassa

Pieni kissa voi tuoda suuren surun, mutta myös suuren ilon. Kun suru ja ilo kohtaavat, olo on hämmentynyt ja ihmeellinen. Ei tätä voi oikein edes sanoin kuvailla. Pienellä pihallani näyttää siltä, että kukat kukkivat perintöprinssin kotiutuessa lauantaina.

Suloisaa vappua kaikille! 

Suuri suru

RIP Helmi Orvokki Naukula

Rakastettu Helmi-kissa on tänään siirtynyt autuaimmille metsästysmaille, sinne missä ruohotupot vihertävät aina, kaikki matot ovat punaisia ja katkarapuja tarjoillaan joka päivä.