Viimeisellä matkalla

Uurnan lasku

Tänään laskimme uurnan. Veljeni vei äitini ja isäni siskon lyhyintä reittiä perille, minä kuljin vahtimestarin kanssa pidemmän tien kappelilta viimeiselle leposijalle. Aurinko paistoi kirkkaasti, tuuli pyöritteli lehtiä, kannoin uurnan sylissäni ja laskimme sen kaikki yhdessä. 

Kyyneleet valuivat alusta loppuun ja vielä kotimatkan. Kotona keitimme kahvit, söimme viinerit ja muistelimme isää.

Isäni isosisko kertoi, että isäni oli ilmoittanut siskon aloittaessa koulun kahdeksan vuotiaana, että hän lähtisi mukaan. Heidän äitinsä oli kysynyt opettajalta luvan ja niin isä oli aloittanut koulunsa sinä päivänä kun täytti kuusi vuotta.

Sota-aikana isä oli korjaillut opettajana toimineen maanviljelijän laskuja taululla ja sanonut: "Opettaja, eihän se kyllä noin mene." Siitä lähtien tämä sijaisopettaja oli käskenyt isäni taululle tekemään laskutehtävät, jotta ne menisivät oikein.

Tämä taito ei ole periytynyt. Asenne ehkä kyllä hiukan.