Ihmisillä on kummallisia uskomuksia itsestään. Niin myös minulla. Yhden jopa tunnistan uskomuksiksi ja ymmärrän myös mistä se johtuu. Onko se sitten tiedostettu uskomus? Voiko sellaisia edes olla?
Minä kuvittelen olevani tosi pitkä, eikä tällä 165 cm pituudella voi nyt erityisen paljon kehua. Mutta kun istun pöydän ääressä paljon itseäni pitempien ihmisten kanssa, olen lähes aina yhtä pitkä ja silmät ovat samalla tasolla. Tämä on testattu useasti muun muassa itseäni 20 cm pitempien ihmisten kanssa ja jopa peilin edessä.
Näyttää sitten aika hassulta kun nousemme seisomaan ja minä olenkin paljon lyhyempi. Pituus puuttuu jaloistani. Niinpä sanonkin aina kaikille olevani mäyräkoiramallia. Pitkä selkä, lyhyet jalat ja vähän itsepäinen luonne.
Kauniit kukat tulivat minulle blogiarpajaisvoittona.
Olisi mielenkiintoista tietää minkälaisia tiedostettuja uskomuksia muilta löytyy.
Vai mäyräkoiramallia :)
VastaaPoistaMinulla taas on itsestäni semmoinen uskomus, että näen kyllä vaatteesta sovittamatta, mahdunko siihen vai en! Joka kerta se on kotona sitten sikäsäkissä-ostosta päälle sovittaessa yhtä suuri yllätys, että en mahtunutkaan...!
Kyllä olen! :) Sinun uskomuksesi voi koitua kalliiksi!
PoistaVuh!
VastaaPoistaNuorempana uskoin olevani läski, koska mulle oli niin vakuuteltu pennusta saakka. Oikeasti ylimääräistä laardia tietenkin mulle kertyi vasta yli kolmekymppisenä.
;) Niin. Aika moni on varmasti uskonut olevansa ylipainoinen silloin kun ei ole ollut!
PoistaMä usein olevani huono koulussa, vaikka tiesinkin ala-asteella opettajan olevan puolueellinen, niin silti jotenkin uskoin etten ole erikoisen hyvä. Aikuislukiossa kolmekymppisenä tajusin olevani ihan fiksu. Onneksi uskalsin mennä lukioon, vaikka teininä en edes ajatellut koko asiaa, niin utopinen se olisi ollut. Toisaalta, nyt yliopistossa sitä tuntee itsensä taas tyhmäksi...
VastaaPoistaOn ollut ikävä opettaja! Todella huonoa käytöstä häneltä myös.
PoistaKyseinen mies on jo vanha, entinen kansakoulun opettaja, aika sovinistinen, vaikka noin muuten ihan ok. Vaan et usko miten mieltä kihelmöivää oli kutsua hänet pari vuotta sitten ylioppilasjuhliini ja esitellä todistusta jossa komeili yksi L. Kirjotinpa vielä paremmat paperit kun serkkuni, jonka piti olla se meidän suvun fiksuin (serkkukin kirjoitti ihan ok paperit). Opettajan mielestä kun isäni oli koulussa huono, joten myös siskoni ja minun piti olla, setäni taas oli kiltti poika, joten kaksi serkkuanikin olivat tietenkin hyviä koulussa... Kuvaavinta lienee, ettei opettaja aluksi edes tajunnut tulevansa juuri minun lakkiaisiin vaan oletti tulevansa toisen saman nimisen (etunimi) entisen oppilaansa juhliin. Juhlien aikana kyllä taisi ymmärtää "tuominneensa" minut väärin. :)
PoistaTuo oli varmasti mitä mainioin tapa osoittaa ajatukset vääriksi, vähäeleinen ja tyylikäs tapa. Sinä selvisit noista ennakkoluuloista hienosti. Joku toinen välttämättä ei.
PoistaMulle on aina lapsuudenkodissa sanottu ja sanotaan edelleen, että mää olen meidän muuhun perheeseen nähden se ryhmästä poikkeava huumorintajuton ja takakireä tosikko. Siitä on tainnut tulla mulle sellainen uskomus :) Ainakin annan sen määritellä omaa mielipidettä itsestäni :) Tosi upeat kukkaset!
VastaaPoistaToisaalta jos tiedostaa, että se on uskomus eikä tosiasia, niin eikö siitä sitten voi päästä eroon?
PoistaNuorena tunsin itseni hyvin lyhyeksi (mitä olinkin, 152 cm) ja läskiksi (mitä en ollut). Nyt yli kuusikymppisenä en enää edes huomaa enkä muista, että olisin lyhyt tai pullea (vaikka olen kumpaakin) vaan kuvittelen ja uskon olevani ihan sopiva.
VastaaPoistaSe on kumma, miten nuoret kuvittelevat olevansa ylipainoisia. Minäkin kuvittelin jossain kohdin olevani ylipainoinen ja sen jälkeen kiloja on tullut varmaan 30. Nyt taas kuvittelen olevani ihan normaalinkokoinen, vaikka joskus peiliin katsoessa huomaankin ettei se ole totta. Mutta vain joskus.
Poista