Koti aivan sekaisin

sekasorron vallassa

Eilen se alkoi. Piti lähteä pyöräretkelle ystäväni kanssa juomaan termarikahveja Pitkäkosken rantaan. Lähdettiinkin ja minä tapojeni vastaisesti myöhässä (ja kaiken lisäksi eksyin, mutta ei nyt puhuta siitä). Reppu oli hukassa, hanskat oli hukassa ja pyöräilykypärääkään ei meinannut millään löytyä.

Metsässä oli jo vihreää, linnut lauloivat ja aurinko paistoi kauniisti. Väkeä oli liikkeellä runsaasti, maanantaiksi hämmästyttävät paljon. Kotiin päästyäni huomasin, ettei pyöräilykypärä enää mahdukaan kaappiin josta sen otin ja siitä se sitten lähti.

Ensin siivosin eteisen kaappia, sitten siirryin lipastoon, kirjaston laatikoihin, tänään homma jatkui keittiön laatikoihin. Pyöräilykypärä ei edelleenkään mahdu kaappiin, eteisen, kirjaston ja keittiön lattioilla on läjiä. Mikä menee kierrätykseen, mikä pitää silputa, mikä menee paperinkeräykseen ja mikä minnekin.

Täällä on kertakaikkinen sekasorto. Ja kaikki sai alkunsa siitä, että pyöräilykypärä ei mahtunut kaappiin. Onneksi tiedän, muillakin nämä hommat tuppaavat leviämään käsistä. Onneksi on talviloma.

Melkein pitkästyin

Ja sitten muistin

Ystäville olen puhunut aika-ajoin siitä kuinka mukavalta tuntuisi pitkästyminen. Sellainen tilanne, ettei millään keksisi mitään tekemistä. Sellainen tuli lähelle, mutta sitten muistin. Eteisen peiliovet, en muista koska ne olisin pessyt ja siitä se sitten taas lähti. 

Käsittämätöntä mutta totta, vielä en ole pitkästynyt. Ja vielä on kasapäin asioita, jotka haluaisin tehdä. Ehkä sen sijaan, että miettisin millaiseksi tämä maailma muodostuu koronan jälkeen, voisin siirtyä pohtimaan sitä millaiseksi oman elämäni haluaisin järjestää. 

Kuulumisia

Uudenlaisesta maailmasta

Olen tehnyt töitä kotoa nyt kolme viikkoa. Työpiste on siirtynyt takaisin työhuoneeseen, olohuone on nyt vapaa-aikaa. Kaikenlaisia tekemättömiä asioita on tullut tehtyä ja hommat sen kun jatkuvat. Vielä en ole kyllästynyt kotoiluun, osaan näköjään viihdyttää itseäni myös neljän seinän sisällä vailla ihmiskontakteja. 

Päivät sekoittuvat toisiinsa ja aika kuluu nopeasti. Kuluu kyllä muutenkin. Vastahan minä ne paperilaskutkin siihen kaapinhyllylle laitoin, jotta silppuisin ne kun on aikaa. Eipä olisi uskonut, että se tapahtui vuonna 2014. Onneksi sittemmin olen siirtynyt e-laskuihin. 

Työpäivän jälkeen on tullut katsottua myös telkkaria, joka yleensä tässä taloudessa pysyy pääsääntöisesti kiinni. Kun minulta kysytään olenko nähnyt sitä tai tätä sarjaa, vastaukseni on lähes aina ollut, että katson telkkarista vain Australian Masterchefiä ja katsonhan minä, nytkin tallennuksista vuoden 2019 jaksoa 36. Että sellaiseen tahtiin. 

Maailman menosta

Maailman menosta

Vielä reilut kaksi viikkoa sitten en olisi uskonut miltä maailma näyttää tänään. Vielä viikkokaan sitten en olisi arvannut mihin tilanteeseen ollaan ajauduttu. Kaikki ketkä pystyvät etätöissä, valmiuslaki on otettu käyttöön, ihmisiä on karanteenissa, toiset omaehtoisessa. Matkailijoita kehoitetaan palaamaan Suomeen ja yli 70-vuotiaille on annettu käsky pysyä kotona, keskustellaan maantieteellisistä eristämisistä Suomen rajojen sisäpuolella. Puhumattakaan siitä mitä tapahtuu maailmalla, kuinka monta sataa on kuollut päivän aikana, kuinka monta uutta tartuntaa on todettu.

Minä olen ollut viikon etätöissä. Rakentanut itselleni taas työhuoneen siihen kuntoon, että täällä voi tehdä töitä. Jotta voin erotella työn ja vapaa-ajan, saada työvälineet edes hetkeksi näkymättömiin. Epäsäännöllisen säännöllisesti olen töitä tehnyt kotoa jo muutaman vuoden ajan, silti  toimistolle on ollut aina kiva mennä. Ensimmäinen viikko kotitoimistolla sujui ihan hyvin, ihmisiä kyllä on ikävä. Ja lounasravintolan ruokaa, sitä parjattua.

En juuri ole käynyt roskakatosta pidemmällä, siellä me naapurit väistelemme toisiamme. Tervehdimme ja hymyilemme. Pihalla käy lapsiperheitä yksitellen, minä ulkoilutan siinä välissä kissaa. Tuntuu kuin eläisi scifileffassa.

Väistämättä sitä miettii, mitä tämän jälkeen? Mitä sitten kun pahin on selätetty? Millaisessa maailmassa me olemme? Osaisimmeko me sitten kohdella sitä ja itseämme paremmin? Entä toisiamme?

Lisää saikkua, osa 3

Studio Pasila 

Kevään viimeinen teatteriesitys oli kohdallani Studio Pasilassa ollut Lisää Saikkua, osa 3. Alku lähti hitaasti liikkeelle, parani loppua kohdin. Muistikuvieni mukaan edelliset Saikut kolahtivat minuun paremmin tai ehkä aika nyt vaan oli toinen.

Onneksi en vielä ole tarvinnut saikkua, toivottavasti ette tekään. Ja jos olette, muistakaa levätä! Pitäkää itsestänne huolta.

Valoa kohden

Tsirp, tsirp, titityy

Tänään tuli töissä hyviä ja odotettuja uutisia. Samalla kun kerroin niistä, tuli aurinko hetkeksi helottamaan pilven takaa. Töistä lähdettyäni muistin käydä tekemässä muutamat tarpeelliset hankinnat (kissanruokaa tietty) ja kotipihan parkkipaikalle ajellessani mustarastaat ilakoivat ja järjestivät aikamoisen konsertin.

Kuvalla ei mitään tekemistä postauksen kanssa,
vaan ehkä kevät innostaa taas kuvaamaankin. 

Nyt on jo vähitellen uskottava, valo voittaa.

Miten sitä kirjoittaisi?

Kun ystävä kuolee

Ystäväni Anna kuoli 16.2. nukuttuaan sitä ennen edelliset päivät.

Kävin katsomassa häntä lauantaina, istuin vieressä ja luin uutisia. Mietin tarkasti mistä hän olisi kiinnostunut ja päädyin lukemaan Oscareista. Luin, että parhaan elokuvan palkinnon voitti ei-englanninkielinen elokuva, elokuva Etelä-Koreasta,  luin mitä lehdistä löysin. Silittelin kättä ja kerroin kaiken olevan kunnossa. Välillä Anna rypisteli kulmiaan, muttei herännyt.

Kävin katsomassa häntä myös sunnuntaina. Laitoin musiikkia soimaan, juttelin ja silitin kättä. Anna nukkui rauhallisesti, eikä enää kulmiaan kurtistanut. Ulkona satoi vettä kaatamalla, kävin hakemassa automaatista kaakaon. Kerroin tulevani uudelleen.

Maanantaiaamuna ajoin työpaikkani parkkipaikalle klo 8.30. Puhelin soi ja minulle ilmoitettiin Annan kuolleen edellisiltana kello 23.30 rauhallisesti nukkuen. Vaikka tilanne oli odotettu, ei se silti estänyt itkua, surua ja kuristavaa tunnetta. Iltapäivällä ajoin Terhokotiin, juttelin hoitajien kanssa ja jätin viimeiset hyvästit Annalle. Ryhdyin tyhjentämään Annan huonetta. Toin tavarat kotiini ja sain kantoapua ystävältäni. Osa niistä tavaroista odottaa vielä eteisessä niiden eteenpäin viemistä, osa lähtee kirpputorille, osan jaan Annan tekemän listan mukaan ystäville.

Olen tehnyt sopimuksen hautaustoimiston kanssa, valinnut arkun Annan toiveiden mukaan, neuvotellut uurnasta. Ottanut vastaan ohjeita ja itkenyt Annan ystävien kanssa. Tulevalla viikolla tapaan Annan ystävän ja hänen sukulaisensa, keskustelemme muistotilaisuudesta. Sellaisesta, jollaisen Annan olisi halunnut.

Suru on vienyt voimia, asioiden samanaikaisuus myös.

Edellisen kerran kun mainitsin surusta, Anna soitti ja kysyi mitä surua minulla on ollut. Vastasin, että esimerkiksi hänen tilanteensa. Siihen Anna tokaisi Annamaiseen tyyliin: "Jaa, no ei sit mitään." Enää Anna ei soita, mutta minulla on aina hetkittäin tunne, että tästä täytyy muistaa kertoa Annalle.