Viime viikonloppuna ajoin kaupunkiin, ihan keskustaan ja tunsin ensi kerran kesän lähkähtelevän rinnuksissani. Syyskuussa. En antanut ajan haitata, vaan nautin kesäpäivästä niin kuin kesäpäivästä kuuluu nauttia. Hiljaa hipsutellen, asioita ajatellen ja niitä tunnustellen. Mietimme ystävän kanssa Ateneumissa huone kerrallaan mitkä viisi taulua valitsisimme, mitä töitä tai niiden jäljennöksiä syntymäkodeistamme löytyy.
Kävimme katsastamassa maailman markkinat ja kurkistelimme rautatietorin Aleksis Kiven patsaan juurelle josko niitä rottia näkyisi. Ei näkynyt. Havaitsimme Helsingin muuttuneen ja tutustuimme uuteen mekin. Hävikkiravintola Loop oli uusi kokemus molemmille Maukas, vaikken sitä kuitenkaan ihan gourmet-ruuaksi kutsuisi.
Minä mietin aikaa ja sitä, kuinka ystävä on aina kaikesta ajan tasalla. Minä kun tuskin olen vielä havainnut siirron 2010-luvulle. Olen aivan vakuuttunut, että toisilla on enemmän aikaa kun toisilla, että toisten kello käy hidastettua aikaa samalla kun itse ihminen toimii rauhallisesti mutta silti niin nopeasti. Näillä vuosilla minulta kestää reilut puolituntia päästä edes sängystä aamulla ylös, puhumattakaan siitä koska pääsen vauhtiin.
Jälkkärikahvit ja jäätelöt maistuivat Lauttasaaren Paseossa. Ja sinne on kyllä päästävä uudelleen. Miksi sitä tutustuu uusiin paikkoihin niin harvoin?
Ihana ja ajatuksia herättävä kirjoitus ♥
VastaaPoista♥
PoistaMinä olen pohtinut aikaa ja sen kulumista ja kokemista noin 20 vuotta. En ole vielä päässyt loppuun... tai alkua pidemmälle...
VastaaPoistaHyvin sanottu!
PoistaOlen huomannut saman, mitä vanhemmaksi tulen, sen vaikeampaa on aamulla herätä kellonsoittoon....saada itsensä käyntiin..:)
VastaaPoistaNiin, eikä tämä pimeyskään auta.
PoistaKuule Mamma N, et ole vielä tarpeeksi vanha, sinulla ei ole vielä kiire. Jäin kesäkuussa eläkkeelle ja minuun iski hirmuinen himo tutustua uusiin asioihin sekä tehdä uusia aluevaltauksia.
VastaaPoistaNiin olen ymmärtänyt, että eläkkeelle siirryttyään ihmisellä on kamala kiire.
Poista