Aina joskus, aika harvoin onneksi, jokin asia, tapahtuma tai yksittäinen lausahdus päätyy suoraan ihon alle ja jää vaivaamaan. Tänään kävi niin. Kysyin saanko valokuvata, jäin odottamaan vastausta ja tuntematon ulkopuolinen pariskunta jäi päivittelemään kysymystäni, neuvomaan, opastamaan ja katsomaan minua kuin ulkoavaruudesta tipahtanutta outoa oliota. Ja he jatkoivat ja jatkoivat ja jatkoivat ja jatkavat varmasti edelleen.
Kysyin siis galleriassa saako siellä kuvata. Paikalla töissä ollut ystävällinen rouva ei tiennyt ja yritti kysellä asiasta, ilmeisesti gallerian omistajalta. Vastausta ei ehtinyt käyntini aikana tulla, mutta töissä ollut rouva antoi luvan kuvata näyttelyssä ollutta omaa teostaan. Ulkopuolinen pariskunta hoki hokemasta päästyään tekijänoikeuksista ja siitä kuinka taiteilijoilta pitää kaikilta kysyä lupa ja kaikkea muuta. Sanoin olevani tietoinen asiasta ja kerroin, että juuri siksi kysyn lupaa. Ei ollut tehoa, eikä minua todellakaan kuultu. Mistä tuo pariskunta tiesi mitä galleristi oli taiteilijoiden kanssa sopinut? Mistä he tiesivät, vaikka lupa olisi ollut ja kuvaaminen ehkä toivottuakin mainostamista?
Tutustuin näyttelyyn ja koko sen ajan pariskunta jatkoi aiheen käsittelyä. Kaikkinensa galleriakäynnistä jäi paha maku suuhun.
Sen jälkeen olen miettinyt mikä sai asian jäämään ja pyörimään ajatuksiini ja ennen kaikkea miten saan sen sieltä pois?
