Lapsuudenpiha

Hidasta bloggausta

Mielessä on ollut jo pidemmän aikaa vastata Saaripalstan Sailan haasteeseen lapsuudenpihasta. Nyt sitten tähän tartun ja kuinka ollakaan, huomasin, että haaste oli tullut minulle jo marraskuussa. Siis marraskuussa!

Lapsuuteni pihassa oli kunnolliset vuodenajat. Talvella oli lunta ja pakkanen paukkui.

 

 Mummulla oli isoimmat marjapuskat, pionit ja kukat. Minä olen kuvassa tuo pienempi.

 Pihatie oli pitkä eikä siitä saanut ajaa pyörällä ulos pysähtymättä.

Omenapuut tuottivat satoa ja omenahilloa riitti talven yli lettujen ja pannarin kanssa. Pihalla oli myös perunamaa. Muistini mukaan siellä viljeltiin myös sipuleita. Vadelmapensas oli valtava pöheikkö, vadelmista tehtiin menua. Pihalta löytyi myös mansikkamaa ja herneitä. Nam.

Seiska bee

Köksä

Siirsin niitä kirjapinoja kesäsateen aikana ja mitä löysinkään. Muistiinpanoni kotitaloustunneilta. Silloin kun olin luokalla 7 B. Hieman on aikaa vierähtänyt, mutta yhdyssanaongelmat jatkuvat edelleen.

Eläinrakkaus ei ole kadonnut. Muistikuvaa minulla tuosta opettajan koiran karkaamisesta ei ole, mutta ilmeisen tärkeäksi kokemani asia, kun siitä olen muistiinpanoissani maininnut. Toivottavasti koira löytyi.

Raivausta

ja löytöjä

Minulla on kaikenlaisia arkistoja kaapit täynnä. Vaikka olenkin raivannut ja siivonnut, vielä riittää tekemistä. Toisia laatikoita olen vain siirtänyt paikasta toiseen muuttojen yhteydessä, enkä ole niiden sisältöihin sen paremmin tutustunut. Tänään päätin tehdä poikkeuksen.

Toisia löytöjäni ihmettelen ja toisista ilahdun. Niin kuin nyt tästä Porvoon Tarmon koripallokausikortista kaudelta 1976 - 1977. Otteluiden aikana minut löysi C-katsomosta, toiselta riviltä, paikalta numero 51. Aikamoinen investointi tuo 100 markkaa maksanut kausikortti. Ilmankos olen sen jo noin kymmenen vuotiaana ymmärtänyt säilöä kirjeenvaihtoystävieni kirjeiden joukkoon.

Homma jatkuu ja työsarkaa on edessä.

Aamiainen

sunnuntaina

Aamiainen. Ehdottomasti. Tai ehkä kohdallani pitäisi puhua brunssista tai varhaisesta lounaasta? Ruoka ei maistu heti heräämisen jälkeen. Aamulla juon lasin vettä. Kun päivä on jo lähtenyt käyntiin, täytyy saada ruokaa, kahvia tai teetä. Eilen tämä tapahtui aamutoimien, bloggaamisen, lumitöiden ja suihkun jälkeen. Sitten olikin jo aika nälkä.

Vanhemmillani maistoin Jaffa Minneola tangeloa. Sen perässä lähdin ruokakauppaan ja mukaan ostoskoriin tuli myös banaanikookosananassmoothieta. Herkkuaamiainen. Hemmottelua ja vähän törsäystä (kallis smoothie!).

Jaffa Minneola tangeloista en kyllä ikinä ollut kuullutkaan. Nettihakuni kertoi, että tangelot ovat greipin ja mandariinin risteymiä. Taas oppi uutta. Saattaa kyllä olla, että olen näitä aikaisemminkin ostanut, mutta minulle kaikki ovat olleet vain applesiinejä, greippejä, mandariinejä, sitruunoita ja limejä. Ihan niinkuin silloin kun olin lapsi, paitsi että silloin ei kyllä varmasti limejä kaupoista löytynyt. Silloin 60- ja 70-luvulla, tai ehkä ne vain eivät kuuluneet lapsuuteni ostoskoreihin.

Kis kis

karamellejä

Niissä parhaissa Kis kis -karamellit olivat lapsena suosikkejani. Isäni äidillä Fazerin parhaita löytyi aina. Me lapset emme saaneet valita suosikkejamme vaan meidän tuli ottaa se mikä ensimmäiseksi käteen osui.

Nyt voin kuitenkin nauttia näitä karamellejä niin paljon kuin haluan, sillä sain ystävältäni laatikollisen lahjaksi. Eikä voi kuin todeta, että kyllä tämä Kis kis -rasia voittaa sen pussin missä niitä parhaita oli ihan mennen tullen.

Itsetunnosta

ja sen kehittymisestä

Voin sanoa, että minulla on hyvä itsetunto. Luulenpa myös tietäväni mistä se on peruja. 

Minulla on 3,5 vuotta nuorempi veli. Veljeni oli valloittava lapsi, ihanat vaaleat kiharat, pyöreät posket ja pitkien silmäripsien reunustamat vihreät tähtisilmät. Minä olin se laiha, ruskeatukkainen ja epäilemättä myös vähän näsäviisas lapsi. Kun menimme vierailuille tätieni luo, ihailivat kaikki aina veljeäni ja kehuivat häntä poikkeuksetta. Minä odottelin rauhallisesti taka-alalla, sillä tiesin, mitä isäni kohta tekee. Kun veljeäni oli isäni mielestä kehuttu tarpeeksi, hän esitteli minut aina kuin kuningattaren sanoen: "Ja sitten meillä on tämä vanhempi." Siinä kohdin minä astuin parrasvaloihin ja tätien oli kehuttava myös minua.

Uskoakseni isäni käytös näissä tilanteissa on vaikuttanut itsetuntoni kasvamiseen. Vaikkei aina ole minun vuoroni loistaa, sen aika tulee kyllä sitten myöhemmin.

Valokuvahaaste

Uudelleen

Viikonloppuna vastasin Cherin lähettämään haasteeseen ja nyt haasteen lähetti minulle Pirkko! Kiitos Pirkko, tämä on tosi kiva haaste.

Moni meistä bloggaa anonyyminä, eikä halua laittaa esim. omaa kuvaansa sivulleen. Olisi kuitenkin mukava nähdä, minkä näköistä porukkaa me olemme. Esittele itsesi yhdellä tai useammalla lapsuuden kuvallasi. Harvalla on lapsuuskuvia tiedostoissaan, mutta vanhan valokuvan saa helposti sähköisesti julkaistavaan muotoon ottamalla siitä kuvan digikameralla (tai skannaamalla kuvan). Nyt selaamaan valokuva-albumeita! Laita haaste kiertämään jakamalla saamasi haaste kahdelle tai useammalle bloggaajalle. 

Viimeksi esittelin hymytyttö puolta, mutta kyllä minä joskus myös vakavoiduin.

Kesällä 1969, taustalla äitini joka odotti pikkuveljeäni. 

Tätä kovaa likkaa ei leijona pelottanut yhtään. Ei varmasti. 

Muistan kuinka minua luultiin pojaksi ja se otti päähän. 

Nyt näitä kuvia katsellessani en kyllä ihmettele sitä yhtään! 

Tässä sitten pelottikin ja paljon. 

Piti saada äiti mukaan kuvaan! 

Lähetän tämän haasteen eteenpäin Paulalle ja Zepalle! 

Napatkaahan kiinni. 

Lapsuuskuvia

Haaste Cheriltä, Autuaasta olosta! 

Sain haasteen Cheriltä, siinä velvoitetaan julkaisemaan kuvia lapsuudesta. Hauska haaste! Kiitos, että kutsuit mukaan. Osa kuvista on näpätty puhelimella valokuva-albumistani. Laadukkaita näistä otoksista ei tullut, mutta toivottavasti saavat silti hymyn huulille!

Olen 7 kk vanha, oli isäni kirjoittanut, ja jatkoi äidin olevan vähän enemmän. 

Pilkettä silmissä. Uuden oppiminen nyt vain on niin hauskaa. 

Huippumalli. 

Minä ja veljeni.
Julkaistu aikaisemmin täällä, mutta pakko oli laittaa uudelleen kun tykkään tunnelmasta.

Olen ollut hymyilevä lapsi, eikä se hymy vieläkään ole minnekään karannut. 

Toivoisin, että tähän haasteeseen lähtisi mukaan moni! 

Ihme ja kumma

Vanha valokuva

Muistan kun lapsena katselin tätä valokuvaa enkä voinut ymmärtää kenen jalat näkyvät kuvassa isäni hartioilla. Jos isäni kerran roikottaa minua käsistä, on minun jalkojeni oltava isän selän takana. Kenen jalat ovat edessä? Siinäpä vasta pulma. 

Kuva joululta 1968.

Minä olen reilut 2 v.

Sittemmin asia on selvinnyt. 

Onnea isälle

Onnea, onnea

Minä kävin tänään onnittelemassa isääni. Siellä sitä jo istuttiin jalat pesuvadissa likoamassa kun saavuin paikalle antamaan jalkahoitoa. Päivä jatkui yhteisellä lounaalla ja kakkukahveilla.

Kuvassa isäni ja minä syyskuussa 1967 silloisella kotipihallamme Porvoossa. Vanhempani asuvat nykyään kyseisen pihan naapurissa 1970-luvun alussa rakentamassaan omakotitalossa. Tällä tontilla asustelee nykyään isäni sisko sekä hänen tyttärensä, minun serkkuni. 

En pelkää ukkosta,

mutta...

Minä en pelkää ukkosta, mutta luulen ukkosen takia pelkääväni lukkeja. 

Alle kouluikäisenä olin isäni äidillä hoidossa yhdessä serkkuni kanssa. Mummu pelkäsi ukkosta ja kun sellainen sattui kohdalle, vei mummu meidät turvaan rintamamiestalonsa maakellariin. Keittiöstä oli sinne ovi, jyrkät raput veivät alas. Alhaalla oli säilykkeitä, hilloja ja kaksi perunalaaria. Näiden lisäksi kellarissa oli paljon lukkeja. 

Minä uskon tuon turvapaikan tuoneen minulle lukkikammon. 

Muisto mammasta

isoäitini

Minun äidinäitiäni kutsuttiin Mammaksi. Mamma oli syntynyt marraskuussa 1900. Muistan kuinka katsoimme yhdessä Moskovan olympialaisten miesten 10.000 m juoksua. Suosikkini oli Miruts Yifter.
Kun ilmoitin tämän mammalle, tokaisi hän: "Mitä? Sellainen ryppyinen vanha rusina!" Miruts Yifter oli silloin joko 42 tai 36, mamma 80 ja minä 14.

Kuulemma vanhempieni seurusteluaikana Mamma katsoi isäni kanssa urheiluohjelmia televisiosta iltamyöhään kun äitini oli mennyt iltaunisena jo nukkumaan. Penkkiurheilijoita koko suku!

Muni se

pääsiäiseksi

Pikkasen on pääsiäisen aikaan ollut jännitettävääkin. Ystävältä lahjaksi saatu pääsiäistipunen on odottanut kukkaruukussa pääsiäistä jo pitempään. Minä olen odottanut munisiko kana ja kyllähän se muni. Pingispallon.

Tämä täti haluaisi kokeilla pingiksen peluuta lapsuusvuosiensa jälkeen, mutta palloa ei kuitenkaan siihen tarkoitukseen ole hankittu vaan kissojen leluksi aikanaan. Helmi-täti ei kylläkään pingiksen peluusta innostu, joten kana sai munan.

Lahjoista

ja tarina lapsuudesta

Minä pidän lahjojen hankkimisesta ystäville. Pidän siitä erityisen paljon. Jos omasta mielestäni olen onnistunut siinä erityisen hyvin, en oikein malta pysyä nahoissani ja olen varmasti paljon innostuneempi kuin itse lahjansaaja. Välillä käy niin, että olen ostanut lahjan jo hyvissä ajoin, mutten sitten malta odottaa sitä oikeaa merkkipäivää tai tilannetta lahjan antamiseksi, vaan annan sen jo etukäteen.

Minussa on varmasti aimoannos isoäitiäni. Hän näytti aina hankkimansa joululahjat meille lapsenlapsille etukäteen ja ihmetteli sitten miksi hänen pakettinsa avataan aina viimeiseksi jouluaattona tai syntymäpäivänä. Ei malttanut isoäitikään pitää lahjaansa salassa loppun asti.

 

Onnistuneen lahjan antamisesta tulee hyvä mieli.

Emil ja Leni

Lapsuusmuisto

Minulla kävi vieraita ja intouduin kertomaan tarinan lapsuudestani.

Kun olin alle esikouluikäinen naapurissamme asui leipuripariskunta Emil ja Leni ja minä rakastin munkkeja. Emil ja Leni olivat täysin ruotsinkielisiä ja olivat opettaneet minulle ruotsinkielisiä lastenlauluja. Niitä sitten lauleskelin iloisena munkkien toivossa. Koska kotonani ei oltu musikaalisia, nämä ruotsinkieliset lastenlaulut olivat ainoat osaamani.

Kun menin (suomenkieliseen) esikouluun päiväää myöhemmin kuin muut, olin mennyt luokkahuoneeseen ja kysynyt muilta tarhakavereiltani: "Haluaisitteko, että laulan teille?" Lastentarhan opettajani oli sitten kysynyt haluaisinko säestystä ja se oli minulle sopinut. Olin  esittänyt laulun "Jungfru jungfru här är karusellen..." . Äitini oli tästä päätellyt, että sopeuduin tarhaoloihin ja lähtenyt pois.

Kun jäljellä oli enää Emil, ja minulla jokin merkkipäivä, sain Emililtä tämän maljakon täynnä heidän pihallaan kasvaneita kukkia.

Maljakko on ihanan sininen ja se on yksi aarteistani.

 

Kiitos vieraille! Oli mukava tarinoida kanssanne.

Sukset

lainassa

Soitin hetki sitten isälleni, ja kerroin, että olen ehkä muuttanut mieleni.

Kun 12-vuotiaana hiihdin isäni kanssa Porvoossa, eksyimme metsään. Siellä noin nelisen tuntia hiihtäneenä, umpimetsässä, löysimme ulos tielle. Nenän edessä oli kyltti Porvoo  9. Enää en suostunut metsään menemään, joten hiihdimme kotiin tuon 9 km tienvierusta pitkin. Kun pääsimme kotiin, otin sukset jalastani, nostin ne seinää vasten ja sanoin: "Minä en enää hiihdä." Enkä ole hiihtänyt.

Muutaman kerran ajautus hiihtämisestä on viime vuosina tullut mieleeni ja viimeisen pisaran tälle sain Autuaasta Olosta. Ei muuta kuin tekstaria ystävälle ja tänään sain sukset ja monot koekäyttööni. Joko kokeilen kävelysauvoilla tai sitten lainaan isäni vanhoja sauvoja. Minä siis hiihdän, tai ainakin kokeilen sitä, joko tulevana tai sitä seuraavana viikonloppuna 34 vuoden mittaisen tauon jälkeen.

 

Isäni ei ollut pahoillaan, vaikka muutin mieleni. Kai sitä voi härkäpäisinkin ihminen joskus mielensä muuttaa?

Mä ja mun veli

Ennen vuotta 1974

Että minä sitten tykkään skanneristani. Vanhoja valokuvia voi hyvin saattaa "digiaikaan" ja vaikka tännekin. Kuvassa minä ja veljeni kun asuimme mummun yläkerrassa, ennen kuin rakensimme viereiselle tontille. Tai siis vanhempamme rakensivat. Me taisimme olla vain tiellä.

 

Yksi ihan lemppari kuvia tuo ja kun kuvaa katsoo saan nenääni kaminan hajun.

Äiti tykkäsi näköjään jo silloin noista Anopin kielistä, missä ei ole keltaisia reunoja lehdissä.

Sellaisia metsästettiin pari vuotta sitten uudelleen.

 

Perintö

ja kirpputorilöytö

Minä piipahdin vanhemmillani Porvoossa ja päädyin äitini kanssa pienelle kirpputorikierrokselle. Ensimmäinen kirpputori, lähes ensimmäinen pöytä ja mitä sieltä löysinkään? Aarteen!

Äidinäitini on jättänyt veljelleni perinnöksi ihanan Gustavsbergin kipsiteoksen "Kan du inte tala". Teoksen lapsi muistutti jossain määrin veljeäni pienenä. Nyt minä löysin siitä halvan jäljennöksen. Ei se ole yhtä iso, ei yhtä taiturimaisen tarkka, mutta silti ihana. Nyt minulla on omani!

Siinä ne sitten komeilivat hetken yhdessä, että minä sitten pidän tuosta! Nyt olen ikionnellinen.

Kahvilamppu

isovanhemmilta

Kun minä oli alle koulu- ja esikouluikäinen olin päivähoidossa isäni vanhemmilla. Siellä juotiin aina kahden kahvit. Pappa hääri työtuvassa ja mummu sisällä. Kun kahvi oli valmis laitettiin makuuhuoneessa oleva pöytälamppu päälle. Siitä tiesi kahvin valmistuneen. Pappa oli tehnyt lampun mosaiikkijalan ja mummu virkannut lampunvarjostimeen pitsit.

Nyt lamppu koristaa minun makuuhuoneessani ja muistuttaa menneistä.

Rakas romu

Haaste Saaripalstalta!

Sain Sailalta haasteen! Kiitosta vaan. Siinä oli tarkoituksena esitellä oma rakas romu, ja rakkaan romun piti olla huonekalu. Rakkaita romujakin on, esimerkiksi kirjasinlokerikko, isoäidin tuolit, isän vanhempien lamppu, vain muutamia mainitakseni.

Olen kuitenkin vähän kapinallinen ja esittelen toisenlaisen rakkaan romun. Korva siltä ilmeisesti syötiin jo marraskuussa 1966 ja loppu onkin sitten historiaa.

Rakas romuni katselee minua tälläkin hetkellä kirjoituspöytäni vierellä. On se vaan niin rakas.

Tämä haaste voisi matkata vaikkapa Pirkolle ja Paulalle! Olkaapas hyvät.