Joulua, joulua

 Erilaista joulua

Ajelin aattona lapsuuteni kotiin. Välillä satoi vettä. Oli harmaata ja autoradiosta soivat joululaulut. Niissä hanki oli valkoinen ja mieli vaihtelevasti surumielinen tai iloinen. Mietin uusia sanoituksia. Niissä kerrottaisiin pimeydestä, harmaudesta, sateesta ja siitä, että alennusmyynnit alkavat heti joulun jälkeen. Siitä, että kukaan ei oikeastaan tarvitse mitään. Ja ne jotka oikeasti jotain tarvitsisivat, jäävät yleensä ilman. Joulukorttien sijaan lahjoitin rahaa eläinsuojelutyöhön. 

Yhteisen joulupöydän sijaan minä söin kauempana, vähän erilleen muista. Varotoimenpiteenä. Hyvältä maistui silti äitini tekemät jouluruuat, erityisesti sillit ja imelletty perunalaatikko. Vein perinteiset kukat naapuriin. Vältettiin kontakteja, vaihdeltiin viestejä. Avattiin paketteja, naurettiin ja ihmeteltiin niiden sisältöjä. Säästä ja pandemiasta huolimatta olo oli raukean tyytyväinen. On edelleen. Jollain tavalla pysähtyneen surumielinenkin, paikoitellen ihmettelevä ja odottava. Ihan kuin pinnan alla kytisi jotain mikä haluaa päästä ulos. 

Muutamat hassut valokuvat on nyt ladattu koneelle. Lukutuolini on varattu parempaan käyttöön, mutta lukemaan silti lähden. Lukuvuorossa Maja Lunden Mehiläisten historia -romaani, jonka norjalaiset kirjakauppiaat valitsivat vuoden parhaaksi kaunokirjalliseksi teokseksi Norjassa vuonna 2015. Vaikuttaa lupaavalta. 

Voitto kotiin!

 Instan arvonnasta

Lempparikauppani Littlebitdesingin joulukalenteriarvonta instassa sai minut osallistumaan arvontaan tai oikeastaan kahteen. Hyvä tuuri kävi, kun toisesta nappasin voiton kotiin. Ensimmäinen arvontavoittoni Instagramissa. Olen päättänyt osallistua arvontoihin vain silloin kun tuote todella kiinnostaa ja nyt kiinnosti. 

Valittavana oli kolmesta väristä, roosasta, mustasta ja neonpinkistä. Päätin saada väriä elämään ja valitsin neonpinkit. Epäilemättä oikea valinta! Nämä ovat kerrassaan ihanat ja piristävät. 

Kiitos Littlebitdesign ja arvontakeiju! 

PS. Näemmä hiuksien lisääntyvät harmaat ja rypyt kasvoissa eivät näy kun osan kuvasta sumentaa. Laihemmaltakin näytän, ainakin kasvoista. Vaan sen sanon, että korvakorujen kuvaaminen päällä on pahuksen vaikeaa. 

Joulupuu on rakennettu

 Joulu on jo ovella

Luulen, että minulla on ollut edellisen kerran joulukuusi joskus vuonna 2000 - 2005. Sittemmin en ole sitä uskaltanut hankkia, koska täällä on asustellut ja asustelee kissoja. Nyt kuitenkin rohkaistuin lainaamaan ystävältäni tekokuusen. 

Se ei juuri ole kiinnostanut ketään, se ei ole edes horjunut. Ei edes sen jälkeen kun laitoin siihen koristeita. 

Kolme tyttöä ja täplikäs poika päätyivät kuuseen ensin

Niin se vain on, että tästä lähtien tässä taloudessa on jouluna kuusi. Piste. 

Sähkövalo

 Mikä ihana asia

Asioita osaa arvostaa vasta sitten kun niitä ei ole? Olen nyt omakohtaisesti joutunut tunnustamaan, että näin todellakin voi joskus olla. En nimittäin ole koskaan erityisesti osannut arvostaa työhuoneeni kattovaloa. En, ennen kuin se pimahti. Viime perjantaina vähän kello 16 jälkeen kuului naks ja valo sammui. Vaihdoin polttimon, vaihdoin valaisimen, eikä vaan lamppu syttynyt. Naapurin kanssa juteltuani ymmärsin, ettei pimeys voi olla kiinni sulakkeestakaan. Ei sitten muuta kuin sähkömiestä tilaamaan. 

Sähkömies kävi tänään. Himmentimessä oli vikaa ja kun se korjattiin, sain jälleen valoa. Samalla hän vaihtoi ylätasanteen kattoon pistorasian. Toiveissa on, että jossain kohdin hommaan siihen uuden kivan valaisimen. Minulla tosin on aina ollut hieman vaikeuksia valaisimien kanssa, mutta onneksi apua on tähänkin hommaan tarjolla. 

Valo, mikä ihana asia. 

Toimistolla

 Jälleen

Tein tänään jälleen työpäivän toimistolla, ehkä kolmannen sitten maaliskuun puolen välin. Mitä ilmeisemmin työpäivä jännitti minua alitajuisesti niin, että heräsin yöllä ainakin kolme kertaa ja näin koko ajan matkustusunia. Olihan se nyt huisin jännää siirtyä kotitoimistolta toimistotoimistolle koko yhdeksän kilometrin matkan. 

Kuva kotitoimistolta, ettei nyt ihan liian jännäksi mene. 

Kuusi kuvaa kesästä

 Haaste Saaripalstan Sailalta

Kuusi kuvaa, siinä se. Enemmänkin olisi ollut. Mutta se tuskin lienee yllätys. Marraskuun harmauteen tämä olikin mitä mainioin haaste. Kiitos, Saila! 

Postin syytä

Eikös vaan?

Niin, se ostolakko. Tavallaan se on pitänyt. Pienen lipsahduksen pistän Postin syyksi. Sehän on tänä päivänä aika yleistä, eikö vaan? Syyskuun lopussa, hyvissä ajoin ennen ostolakkoa, olin sortunut lempikorukauppani Little Bit Designin "sikaa säkissä" -korviskampanjaan. Eli neljät korvikset, niin ettei tiedä mitä paketissa tulee. 

Pakettia ei kuitenkaan ryhtynyt kuulumaan ja olin yhteydessä yrittäjään, joka kertoi, että paketti oli lähtenyt matkaan jo tilausta seuranneena päivänä. Odotin lisää, mutta pakettia ei vaan kuulunut. Laitoin viestiä uudelleen Little Bit Designiin ja sieltä ystävällisesti luvattiin lähettää minulle uusi ylläripaketti. Se tuli perille ja kas, samana päivänä postilaatikossa oli myös se alkuperäinen paketti. Siis syyskuun lopussa ja reilua kuukautta myöhemmin lähetetyt paketit tulivat minulle samanaikaisesti. Sen aikaisemmin lähetetyn päällä oli valkoinen tarra, johon Posti oli tehnyt merkintöjä osoitteen tarkastamisesta. 

Lähetin taas viestin yrittäjälle ja mietin mitä pitäisi tehdä; palauttaa vai maksaa jälkimmäinenkin paketti. Ja kun yrittäjä ehdotti ajattelemiani vaihtoehtoja, ei uteliaisuuteni antanut periksi, vaan maksoin toisenkin ylläripaketin. Enkä katunut. 

Sittemmin ostolakko on pitänyt paremmin. 

Ostolakko

 Ja kuinkas sitten kävikään

Kävin eilen huollattamassa auton, vaihdatin renkaat ja jätin kesärenkaat säilöön. Ilmastointirempan jätin keväälle. Tästä ja vähän muustakin syystä päätin ryhtyä ostolakkoon. Hetkeä myöhemmin huomasin ostaneeni nettikaupasta bolsterin (jooga-apuväline). Hinta 69,90. 

Että jos sitten ilmoittaisin täällä muut kuin ruokaostokset (omat ja kissojen), kissanhiekat ja lääkkeet, niin auttaisiko se minua säästämään? Vaatteita, laukkuja, kenkiä, kirjoja ja sen sellaista minulla olisi kyllä ihan tarpeeksi ilman uusien hankintaakin. 

Onnistuisinkohan? Pitäisikö minun asettaa itselleni säästötavoite? 

Vihreä seinä

ja pihan puoli

Siitä on jo tovi, kun työpisteeni muutti toiselle puolelle asuntoa. Vihreän seinän sijaan katselen nyt päivisin taloyhtiön sisäpihalle. Näen hiekkalaatikon tapahtumia, naapureiden tuloja ja menoja. Näen koska taloyhtiössämme asuvan koiran kanssa lähdetään lenkille. 

Pihatalkoissa kuulin kuinka naapurit olivat katselleet pihalta käsin kun teen töitä. He olivat myös huomioineet kanssani "työskentelevät" kissat. Meistä kaikista on nyt tainnut tulla naapurikyttääjiä, kun ei oikein muutakaan katsottavaa ole. 

Päiväksi avaan sälekaihtimet ja työpäivän päätyttyä suljen ne. Näin sitä vaan ihminen keksii itselleen uusia rituaaleja ja tapoja. Sellaisia, jotka kertovat työpäivän alkavan ja päättyvän. 

Omaa aikaa

ja varovaisia kohtaamisia 

Silloin kun sitä jäi etätöihin maaliskuun puolivälissä, ei olisi voinut kuvitellakaan, että etätöissä ollaan edelleen. Koronaviruksesta on tullut arkipäivää, etätyöt ovat arkipäivää ja kohtaamiset työelämässä virtuaalisia. Muutamissa teatteriesityksissä olen käynyt, muutamia ystäviä tavannut ja on täälläkin muutama ystävä vieraillut. Kaikki tuntuu kuitenkin erilaiselta kuin ennen. Elämä on rauhoittunut. Eikä se välttämättä ole huono asia. Syy siihen toki on mitä ikävin. 

Väistämättä sitä ajattelee mitä sitten kun? Onko paluuta entiseen? Halutaanko sitä edes? haluanko minä? Olisi mukava tietää mitä historioitsijat kertovat tästä ajanjaksosta vaikkapa sadan vuoden kuluttua. Millä nimellä tätä ajanjaksoa tai käännekohtaa kutsutaan? 

PS. Kuvalla ei mitään tekemistä tämän postauksen kanssa, eikä täällä lunta sada. Lämpöasteita on neljä ja viime yönä siirryttiin talviaikaan. Se on minulle se oikea aika. 

Suomen kansallisteatteri: Hitler ja Blondi

 Lisää teatteria

Kävin katsomassa päivänäytöksessä Kansallisteatterissa näytelmän Hitler ja Blondi. Kantaesityksensä tämä Michael Baranin Seela Sellalle kirjoittama näytelmä on saanut Tampereen Työväen Teatterissa ja sieltä siirtynyt Suomen Kansallisteatterin suurelle näyttämölle. 

Kansallisteatteri kertoo sivuillansa Michael Baranin kertomana näytelmän synnyn näin: 

"Kesäkuussa 2017 kysyin puoliksi leikilläni Seela Sellalta, onko hänellä mielessä joku rooli, jonka hän haluaisi vielä näytellä. Vastaus tuli heti: hän haluaisi esittää Hitleriä. Huvituin, hämmennyinkin ‒ ja jäin sulattelemaan kuulemaani. Pian oivalsin: jos Hitleriä esittää 83-vuotias juutalainen nainen, olen löytänyt teatterillisesti ja sisällöllisesti kiinnostavan ja omaäänisen tavan tuoda tämä modernin historian keskeisin hahmo näyttämölle. Muutaman viikon rohkeutta kerättyäni soitin Seelalle ja tiedustelin, vitsailiko hän vai oliko tosissaan. ’Tosissani tietysti’, vastasi Seela. ’Loistavaa. No, jos mä kirjoitan sinulle Hitlerin, lähdetkö tekemään?’ kysyin. ’Tottakai. Jos vain vielä elän.’

Nyt, kaksi ja puoli vuotta myöhemmin – vakuutettuani peräti kaksi teatterinjohtajaa ideamme erinomaisuudesta ‒ olemme valmiit esittämään yhteisen näkemyksemme siitä, kuka ja mikä oli miehiään Adolf Hitler. Tuo koditon kuljeskelija, katkeroitunut wannabe-taiteilija, kokonaisia armeijoita liikutteleva korpraali, bestseller-kirjailija, Tuhatvuotisen Valtakunnan Johtaja, alakuloinen sekakäyttäjä, antisemiitti, fasisti, vegetaristi, absolutisti ja sosiaalidarwinisti, eläin- joskaan ei ihmisystävä, käsiään hurjasti huitovien, kirkuvien ihmisjoukkojen lemmikki ja mahtipontisiin unelmiinsa takertunut mammanpoika. Ja millaisena hän saattaisi näyttäytyä uskollisen mutta tarkkavaistoisen saksanpaimenkoiran silmin nähtynä.”

Enkä voi muuta sanoa kuin, että olipahan esitys! Jälleen kerran hienojen näyttelijäsuoritusten lisäksi pisteet menevät myös lavastukseen ja äänisuunitteluun. Oli karmivaa kuulla Seela Sellan puhuvan kansanjoukoille eli meille teatteriyleisölle samalla metallisella särisevällä äänellä kuin mitä erinäisistä dokumenteista on kuullut Hitlerin puhuvan kansanjoukoilleen. Ajatuksia herättävä esitys. 

Pois mukavuusalueeltani

 Eräänä viikonloppuna

Ystäväni sai houkuteltua minut viikonlopuksi Vedic Art -peruskurssille. Siis maalaamaan! Oppimaan ja maalaamaan. Asiaan juuri etukäteen perehtymättä lähdin matkaan. Matkalla jännitti mihin olinkaan menossa. En nimittäin ole piirtänyt saati maalannut mitään sitten lukioaikojen ja niistä on, no, aikaa. Enkä silloinkaan mikään mestari ollut, en lähimainkaan. 

Viikonloppu osoittautui mitä hienoimmaksi. Miljöö oli upea, samoin sisustus. Ruoka erinomaista kasvisruokaa ja maalaaminenkin suoritettiin hiljaisuudessa. Puhelimet olivat kiinni. Mikään ei häirinnyt. Villasukat jalassa, kello pois kädestä, silmien edessä vihreää. Sanomattakin on selvää, ettei minusta viikonloppuna taiteilijaa tullut, mutta se ei haitannut lainkaan. Vaivihkaa näin muutaman kurssilaisen töitä ja tunsin olevani kuin kolmevuotias suurten taiteilijoiden seurassa. Hihitytti.

Onneksi lähdin kurssille ja lähden seuraavallekin. Sitten kun sen aika koittaa. 

Suomen Kansallisteatteri: Kaikki äidistäni

 Eturivissä

Koin syksyn toisen teatterielämyksen Kansallisteatterissa, jossa pääohjelmistoon kuuluu Samuel Adamsonin näytelmä Kaikki äidistäni (Pedro Almodóvarin elokuvan pohjalta). Myös täällä järjestelyt olivat erinomaiset. Käytössä oli joka toinen rivi ja käytössä olevilla riveillä tyhjiä paikkoja välissä. Avauspuheen kuulimme vahtimestarilta, siinä hän kertoi säännöistä ja poistumisjärjestyksestä. Hienosti niitä myös noudatettiin. 

Esitys oli upea. Visuaalinen, ihan kuten Almodóvarin elokuvat ja henkilöhahmot uskottavia. Janne Reinikainen kerrassaan loistava Agradon roolissaan. Esitys tempasi mukaansa ja sai halun katsoa kaikki Pedro Almodóvarin elokuvat. Niissä on kyllä sitä jotain.  

KOM-teatteri: Poika

 Teatterissa

Viime perjantaina, pitkältä tuntuneen tauon jälkeen, kävin jälleen teatterissa. 

Etätyöpäivän päätteeksi ystävä matkaan ja autolla keskustan tuntumaan, ratikalla teatteriin. Maskit kasvoilla totta kai. Se on mielestäni tässä kohtaa ihan kansalaisvelvollisuus. Vielä en ole onnistunut ulkona ollessani puristamaan maskia niin tiukasti etteivät silmälasit menisi huuruun. Ja jos teatterissa niin kävi, se johtui ihan puhtaasti muista syistä. 

Vaikuttava esitys, joka piti otteessaan alusta loppuun. Jätti ajattelemisen aihetta ja voimakkaan tunnetilan. 

Teatterissa käynti tuntui turvalliselta. Yleisö noudatti ohjeita kiitettävästi ja ulos astelimme väkevän kokemuksen jälkeen rivi kerrallaan. Vaitonaisina ja mietteissämme. 

Omenasato

 ja vanha perinne

Vanhalla omakotitaloalueella, siellä missä äitini asuu, on ollut tapana laittaa tienvarteen omenoita. Silloin jos sato on ollut suuri, siitä on hyvin riittänyt jaettavaksi, vaikka pihalla on omenapuita jäljellä enää kaksi. 

Tänä syksynä äitini on tehnyt kuten ennenkin. Ämpärissä on ollut tarjolla ohikulkijoille omenoita. Valitettavasti vaan joku, lapsi tai aikuinen, on päättänyt haukata jokaisesta omenasta palan ja heittänyt ne sen jälkeen ympäriinsä tielle. Sen jälkeen äitini on ne sieltä siivonnut pois. 

En vaan millään voi ymmärtää tällaista käytöstä. En sitten millään. Tulee kertakaikkiaan paha mieli. 

Seuraava askel

 Rentolassani

Kamalan vaikea on puhua huoneista uusilla nimillä. Jos joku huone on ollut työhuone 15 vuotta, kuinka sitä nyt yhtä äkkiä osaisi toisella nimellä kutsua. Tai kuinka kirjastoni voisi nyt olla työhuone? No, niin tai näin, asiat ovat jälleen edenneet. Rentoutumishuoneen eli rentolan kaapit ovat saaneet ovia. En tiedä mikä pihiyden puuska minuun isku, kun jätin kaksi ostamatta. Todennäköisesti korjaan tämän asian tuota pikaa. 

Lisäksi huoneessa on nyt verho. Viime viikonlopun kirppiskierrokselta serkkuni kanssa löytämä. Verhoja on kaksi ja niistä toinen on nyt kirjastossa. Se tuskin on sen loppusijoituspaikka. Lisäksi kukkakaupan alennusmyynnistä mukaan tarttui pieni anopinkieli. Onpa hauskaa taas kunnostaa tai ehostaa kotia. Pitkästä aikaa. 

Huonejärjestys

 Muutos

Ystäväni Anni tuli tuomaan objektiiviä koekäyttöön ja minä halusin esitellä ongelman kodissani - työhuoneen. Olen istunut siellä nyt aikalailla koko ajan, maaliskuusta viime perjantaille, loma-aikoja lukuunottamatta. Koin työhuoneeni sekavaksi, enkä viihtynyt siellä. Olin jo joskus aikaisemmin miettinyt työpöydän siirtämistä kirjastoon, mutta se oli jäänyt vain ajatuksen asteelle. Ystäväni totesi tähän: "No tehdäänkö se nyt heti?" Ja siitä se sitten lähti. Puolessa tunnissa saimme siirron tehtyä. Pientä puuhaa jäi minullekin, koska tavaroiden täytyy hakea paikkansa ja sen lisäksi kävin hakemassa lisäpuuhaa eilen Ikeasta. 

Ennen kuvia ei ole, tässä tilanne perjantai-illalta. 

Entinen työhuone on nyt rentoutumishuone, lukuhuone,  musiikkihuone. Kirjasto on nyt yhdistetty kirjasto ja työhuone. Täältä ikkunasta näen jotain muutakin kuin lehtien havinaa ja oravien leikkiä. Näen oman pihapiirin tapahtumia ja lasten leikkiä hiekkalaatikolla. Näen piha koivut ja edelleen niitä oravia. Näkymä silmieni edessä on avarampi. 

Annilla on tarkka silmä asioiden suhteen ja meillä oli hauskaa. Hauskaa oli myös se, että kun Anni laittoi kirjastossa olleen mustavalkoisen korin tyynyineen ja päällyksineen sohvan viereen rentoutumishuoneeseen, ikkunalaudalla oli jo samansävyiset purkit. Se oli melkein liikaa se. 

Muutoksen ainoa huonopuoli on toistaiseksi ollut se, että kissat ovat nyt innostuneet raapimaan valkoista tuolia. Katsotaan rauhoittuuko tilanne tai mitä sille pitäisi tehdä. 

Tohkeissaan

 Toimistolla

Silloin joskus, kun tein muutamia työmatkoja vuodessa ja muutaman lomamatkan päälle, olin aika kyllästynyt. Tai pitäisikö sanoa tylsistynyt lentokenttäelämään. Halusin olla ajoissa, koska en pidä kiirehtimisestä (enkä kyllä lentämisestäkään, mutta se on salaisuus). Muistan ihmetelleeni ihmisiä, jotka selvästi olivat tohkeissaan päästyään lentokentälle. 

Eilen tein puolipäivää töitä toimistolla kotitoimiston sijaan ja tiedättekö mitä, olin tohkeissani. Tapasin muutaman työkaverin kasvotusten ja käytiin yhdessä syömässä. Lounasravintolassa. Olipa ihanaa! Valmis salaattipöytä, valmista ruokaa jostain muualta kuin omasta keittiöstä tai hampurilaisateria autokaistalta. 

Niin se vaan maailma muuttuu ja minä siinä mukana. 

Viimeisellä matkalla

Merihautajaiset 

Eilen, kello 10:00, lähti pieni seurue saattelemaan ystäväämme Annaa viimeiselle matkalleen. Tapasimme Hakaniemen rannassa koko ajan ajatuksissamme tieto lähestyvästä myrskystä ja voimistuvasta tuulesta. Alunperin oli rajaksi sanottu 7 m/s. Lähdimme matkaan ja päästyämme Kustaanmiekasta huomasimme, että meri oli täynnä vaahtopäitä ja mainingit melkoiset. 

Matkaa ei kuitenkaan keskeytetty ja pääsimme hautaustoimiston veneellä, hyvän kipparin ohjauksella,  määränpäähämme, Harmajan majakan lähellä oleville Aabrahamin luodoille. 

Lat: 60 07, 286 '

Lon: 24 57, 743'

 Annan tuhkat siroteltiin mereen. Perään lähti kukkia, kukanterälehtiä ja pieni vihreä kivi, mikä oli poimittu toiselta puolelta maailmaa silloin, kun tieto Annan kuolemasta saavutti. 

Kotimatkalla tuuli puhalsi suoraan takaa. Minä näin Annan valkoisissa kesävaatteissaan ikuistamassa meitä saattajia puhelin kädessään vaakatasossa pikkurillit kauniisti ylöspäin osoittaen. Olisi varmasti Anna ollut kovin hämmästynyt nähdessään meidät ja miehistön maskit päällä saattomatkalla. 

Tuulta etelästä 13 m/s. 

Harakan onnen päivä

Voiko ihmisellä olla koskaan liikaa korvakoruja? 

Minulla on paljon korvakoruja. Ja paljon lemppareita. Niiden käyttö on etätöissä vähentynyt, mutta uusien hankkiminen ei. 

Lempparikorviksissani on paljon Littlebitdesignin tuotantoa ja seuraan heidän instatiliään. Viime viikon lopussa huomasin tarjouksen nimeltä "Sikaa säkissä" ja oli pakko lähteä kokeilemaan mitä tulisi 35 eurolla kun sai yhdellä lauseella kertoa toiveen. Torstaina paketti tavoitti minut. Voisin sanoa, että herkkupaketti. 

Olen enemmän kuin tyytyväinen. Ja etätöissä tai ei, niin nyt pidän korviksia päässä kaiket päivät. 

Aikaisemminkin olen heistä kertonut ja sen jutun löydät täältä.  Kerrassaan ihana kauppa ja niin herkullisia tuotteita. 

(Tämäkään ei ollut maksettu mainos, sillä olen maksanut tuotteet ihan itse)

Viikko takana

 monta edessä 

Olen ollut töissä nyt viikon. Oikein hyvän viikon. Mitä ilmeisemmin kotona työskentely ja kotona lomailu sopivat minulle. Päiväretkistä olen aina pitänyt, kuten tiedossa on. Vaikka asioiden tekeminen on kivaa ja niistä kaikenlaisista tekemisistä saa inspiraatiota ja energiaa, täytyy tunnistaa rajansa. Niin sanotusti valita taistelunsa, vaikka taistelu onkin tässä kohdin ihan väärä sana. 

Ensi viikolla kotonani hiljenee, kolme reilun 14 viikon ikäistä kissanpoikaa muuttavat omiin loppuelämänsä koteihin. Samalla loppuu yhteistyö kissalan kanssa, mutta ystävyys jatkuu. Ilmassa on haikeutta ja myös iloa. Iloa kun näkee kuinka odotettuja pennut ovat uusissa kodeissaan ja mikä ihaninta, uskon, että pääsen seuraamaan heidänkin elämää uusissa kodeissansa. Mutta kyllä sitä silti itku tulee kun pojat yksitellen lähtevät. 

Arki alkaa

Huomenna

Huomenna töihin. Kolmen viikon superloma takana ja voin hyvillä mielin sanoa, että akkuja on nyt ladattu. Rytmi on kääntynyt hieman väärään suuntaan ja mietityttää miten huomisaamuna kun en saakaan ensimmäisen herätyksen (ja kissojen ensimmäisen kattauksen) jälkeen painua uudelleen nukkumaan. 

Kesälomalle ei juuri ollut suunnitelmia, jotain oli. Enkä enää ole ollenkaan varma teinkö mitä etukäteen ajattelin ja loppujen lopuksi onko sillä edes väliä. Tämä oli hyvä loma.