Loman loppu

Huomenna

Huomenna koittaa töihin paluu. 

Kotona monta projektia kesken, mutta sehän on normaalia tässä taloudessa. Hankintoja on tehty, mutta niin on myös poistoja. Kirppari jäänyt vielä varaamatta, mutta eiköhän senkin aika tässä piakkoin ole. 

Olen toteuttanut suunnitelmia ja jättänyt niitä toteuttamatta. Olen tehnyt asioita lyhyellä varoitusajalla ja sitten olen vaan ollut. Eilinen myrskypäivä kului lähinnä makuuasennossa kirjaa lukien ja se tuntui hyvältä. Uni on maistunut aamulla ja illat venyneet. Paluu arkirytmiin tuo haasteita, sen tiedän. 

Pikkuikkuna on öisin vielä auki ja talvipeitto odottaa pestynä. Työpöydällä valaisee uusi työvalo. Sähkötöiden tekijälle olisi tarve, yksi tuoli on viety päällystettäväksi ja toinen odottaa vuoroaan. Suutarin sitten unohdin ja niin varmasti jotain muutakin. 

Olen tavannut ystäviä ja sukulaisia, käyttänyt äitiä lääkärissä ja kuullut suru-uutisen 95-vuotiaan tätini kuolemasta. Olen ollut juhlissa uudessa mekossa ja lunastanut teatterilipun jos toisenkin. 

Loma on tehnyt tehtävänsä, vaikka pieniä vastoinkäymisiäkin on ollut ja niistä johtuen olen ollut aikalailla kotinurkissa. 

Sinne meni

Kesäloma

Töissä kaikki on aikalailla aikataulutettua. Päivittäiset, viikottaiset ja kuukausittaiset palaverit. Asiat jotka pitää tehdä päivittäin, viikottain ja kuukausittain. Siksi toivon lomiltani jotain muuta. Spontaania olemista muutamien kiinnitettyjen tapahtumien ympärille. Nyt onnistuin. Olen tyytyväinen, levännyt ja jopa odotan maanantaista työhön paluutani. Ainoa asia, mitä en odota on herätyskelloon herääminen. Se tuntuu aina ikävältä. 

Vaan vielä on edessä viikonloppu ja sitten alkaa arki. Ihana arki. 

Vuosi etätöissä

Mietteitä

Täsmälleen vuosi sitten siirryin etätöihin. Samaan aikaan kuin puoli Suomea ja täällä sitä ollaan edelleen. Aika on kulunut nopeasti, vaikka samalla tuntuu, että vuoden takaisesta ajasta on kulunut ainakin kolme vuotta. Vaikea selittää, mutta kun lähes kaikki pysähtyy, niin ajasta on tullut omituinen, vaikeaselkoinen käsite. Se samalla matelee eteenpäin, mutta silti kuluu nopeasti. 

Ergonomia on edelleen mitä sattuu. Pitäisikö jo tänä vuonna hankkia oikean korkuinen työpöytä ja kenties siihen sopiva työtuoli? Entä irtonäyttö ja näppis? Pitäisikö sitä oikeasti oppia jaksottamaan työnsä niin, ettei jokaisin työpäivän jälkeen olisi rättiväsynyt. Viikonloppuisin ei tee mieli avata kotikonetta, kun kaiket päivät on istunut samalla tuolilla saman pöydän ääressä. 

Ruokakaupassa käymisestä on tullut kokemus. Siellä näkee ihmisiä kasvotusten eikä vain tietokoneen ruudun välityksellä kokouksissa. Kun joku tulee vastaan ilman maskia, hän näyttää oudolta. Toimistoa lähinnä olevan (entisen) työmaaruokalan parjattu raastepöytä on alkanut kiinnostaa. Tänään ostin kaupasta punakaalia, puolukoita on jo. Ehkä jo huomenna jaksan tehdä puolukkapunakaaliraastetta. 

Niin ja tänäänkin satoi lunta. 

Toimistolla

 Jälleen

Tein tänään jälleen työpäivän toimistolla, ehkä kolmannen sitten maaliskuun puolen välin. Mitä ilmeisemmin työpäivä jännitti minua alitajuisesti niin, että heräsin yöllä ainakin kolme kertaa ja näin koko ajan matkustusunia. Olihan se nyt huisin jännää siirtyä kotitoimistolta toimistotoimistolle koko yhdeksän kilometrin matkan. 

Kuva kotitoimistolta, ettei nyt ihan liian jännäksi mene. 

Vihreä seinä

ja pihan puoli

Siitä on jo tovi, kun työpisteeni muutti toiselle puolelle asuntoa. Vihreän seinän sijaan katselen nyt päivisin taloyhtiön sisäpihalle. Näen hiekkalaatikon tapahtumia, naapureiden tuloja ja menoja. Näen koska taloyhtiössämme asuvan koiran kanssa lähdetään lenkille. 

Pihatalkoissa kuulin kuinka naapurit olivat katselleet pihalta käsin kun teen töitä. He olivat myös huomioineet kanssani "työskentelevät" kissat. Meistä kaikista on nyt tainnut tulla naapurikyttääjiä, kun ei oikein muutakaan katsottavaa ole. 

Päiväksi avaan sälekaihtimet ja työpäivän päätyttyä suljen ne. Näin sitä vaan ihminen keksii itselleen uusia rituaaleja ja tapoja. Sellaisia, jotka kertovat työpäivän alkavan ja päättyvän. 

Omaa aikaa

ja varovaisia kohtaamisia 

Silloin kun sitä jäi etätöihin maaliskuun puolivälissä, ei olisi voinut kuvitellakaan, että etätöissä ollaan edelleen. Koronaviruksesta on tullut arkipäivää, etätyöt ovat arkipäivää ja kohtaamiset työelämässä virtuaalisia. Muutamissa teatteriesityksissä olen käynyt, muutamia ystäviä tavannut ja on täälläkin muutama ystävä vieraillut. Kaikki tuntuu kuitenkin erilaiselta kuin ennen. Elämä on rauhoittunut. Eikä se välttämättä ole huono asia. Syy siihen toki on mitä ikävin. 

Väistämättä sitä ajattelee mitä sitten kun? Onko paluuta entiseen? Halutaanko sitä edes? haluanko minä? Olisi mukava tietää mitä historioitsijat kertovat tästä ajanjaksosta vaikkapa sadan vuoden kuluttua. Millä nimellä tätä ajanjaksoa tai käännekohtaa kutsutaan? 

PS. Kuvalla ei mitään tekemistä tämän postauksen kanssa, eikä täällä lunta sada. Lämpöasteita on neljä ja viime yönä siirryttiin talviaikaan. Se on minulle se oikea aika. 

Tohkeissaan

 Toimistolla

Silloin joskus, kun tein muutamia työmatkoja vuodessa ja muutaman lomamatkan päälle, olin aika kyllästynyt. Tai pitäisikö sanoa tylsistynyt lentokenttäelämään. Halusin olla ajoissa, koska en pidä kiirehtimisestä (enkä kyllä lentämisestäkään, mutta se on salaisuus). Muistan ihmetelleeni ihmisiä, jotka selvästi olivat tohkeissaan päästyään lentokentälle. 

Eilen tein puolipäivää töitä toimistolla kotitoimiston sijaan ja tiedättekö mitä, olin tohkeissani. Tapasin muutaman työkaverin kasvotusten ja käytiin yhdessä syömässä. Lounasravintolassa. Olipa ihanaa! Valmis salaattipöytä, valmista ruokaa jostain muualta kuin omasta keittiöstä tai hampurilaisateria autokaistalta. 

Niin se vaan maailma muuttuu ja minä siinä mukana. 

Viikko takana

 monta edessä 

Olen ollut töissä nyt viikon. Oikein hyvän viikon. Mitä ilmeisemmin kotona työskentely ja kotona lomailu sopivat minulle. Päiväretkistä olen aina pitänyt, kuten tiedossa on. Vaikka asioiden tekeminen on kivaa ja niistä kaikenlaisista tekemisistä saa inspiraatiota ja energiaa, täytyy tunnistaa rajansa. Niin sanotusti valita taistelunsa, vaikka taistelu onkin tässä kohdin ihan väärä sana. 

Ensi viikolla kotonani hiljenee, kolme reilun 14 viikon ikäistä kissanpoikaa muuttavat omiin loppuelämänsä koteihin. Samalla loppuu yhteistyö kissalan kanssa, mutta ystävyys jatkuu. Ilmassa on haikeutta ja myös iloa. Iloa kun näkee kuinka odotettuja pennut ovat uusissa kodeissaan ja mikä ihaninta, uskon, että pääsen seuraamaan heidänkin elämää uusissa kodeissansa. Mutta kyllä sitä silti itku tulee kun pojat yksitellen lähtevät. 

Oma maailma

taivaalla

Hankin noin vuosi sitten vastamelukuulokkeet, jotta pystyisin välillä sulkeutumaan omaan maailmaani keskittymistä vaativilla hetkillä. Tai hetkillä, jolloin haluaisin levollisuutta ja omaa rauhaa. Viime viikon* työmatkallani vasta muistin ladata ja pakata kuulokkeeni myös lentomatkaa varten.

Mukaan matkalle latasin BookBeatista muutaman kirjan. Englanninkielisen Agatha Christien iltasaduksi (osaan nämä ulkoa, joten ei niin väliä juonen perusteella missä kohdin nukahdan ja missä jatkan). Ihanaa englantia on aina mukava kuunnella. Lisäksi latasin mukaan Saku Tuomisen kirjan, Aaltoja ja asiattomuuksia Hyppe Salmelta sekä Tunnelmia - Metsässä (Rasmus Broe) eli äänimaailman, joka on suunniteltu luomaan rauhoittavan ympäristön. Erittäin onnistunut kokoelma.

Ei voi kuin suositella kirjan kuuntelemista vastamelukuulokkeilla. Täytyy muistaa seuraavallakin kerralla, sitten kuin sellainen tulee. Ja nytpä muistin juuri, mistä minun piti kotoani etsiä kadonnutta viuhkaa.

*Siis oikeasti kotiuduin vasta eilen ja jo nyt tuntuu kuin matka olisi ollut "viime viikolla"

Aikamoinen kisa

Työmatkalla

Lähdin maanantai iltapäivänä työmatkalle Brysseliin. Reitiksi oli valikoitunut (hinnan takia) Helsinki-Tukholma-Bryssel ja samaa reittiä takaisin eilen keskiviikkona. Vaan kuinka kävi? 

Helsinki-Vantaa maanantaina

Lähtö Helsinki-Vantaalta viivästyi niin, että kun meitä lastattiin koneeseen, oli Tukholmasta Brysseliin lähtevällä koneella jo boarding käynnissä. Eli myöhästyimme pahasti Helsingissä olleen lumimyräkän takia. Sitten meidät reititettiin lennolle Helsinki-Tukholma-Munchen-Bryssel. Myöhästyimme siltäkin lennolta samasta syystä ja aikamoinen "ekoteko" tuo olisikin ollut. Koska vaihtoehtoja ei enää ollut, lentoyhtiömme majoitti meidät Arlandan lentokenttähotelliin. Saimme huoneet katutasosta, kuumuutta hohkaavan käytävän varrelta. Huone sinällään oli ihan siisti, vaikka suhteellisen pieni olikin. Saimme lentoyhtiöltä myös illalliskortin samaisen hotellin ravintolaan. Ravintolassa oli lentoyhtiön majoittamille yöpyjille oma ruokalistansa. Ihan maukkaan kuuloinen, oli sienikeittoa, hampurilainen, sienirisotto ja sitruunasorbetti tai murukakku jälkiruuaksi. Valitettavasti vaan palvelu oli surkeaa. Odotimme ruokiamme reilusti yli tunnin vaikka samanlaisia annoksia kannettiin ohi oikealta ja vasemmalta. Ei pahoitteluja, ei mitään. Eikä se ruokakaan kovin hääviä ollut. 

Jäänestojonossa

Seuraavana aamuna oli aikainen herätys, sillä lento Brysseliin lähti jo kello 7:05. Lähtö sujui hyvin ja kone oli perillä aikataulun mukaisesti. Sitten taksilla hotelliin ja suihkuun. Nopea tankkaus ja sitten alkoi puhelin piippailla viestejä ja puhelua. Vaikka työkaveri oli käynyt ilmoittamassa, että tulemme vasta aamulla, oli hotellista jo soitettu sen varaajalle. Sitten kyseli pomo ja pomonpomo missä olemme. Matkarasituksista voipuneina, olimme kaikki neljä unohtaneet kokouksen oikean alkamisajan! Kokous oli hyvä. Illallinen oli hotellimme aamiaishuoneessa ja se oli surkea. Laiska tarjoilija kärräsi alkuruokaa (kylmäsavulohta) ja pääruokaa (pakastelohkoperunoita ja kanacurrya) laiskasti sisään hissukseen. Tilasta sammuivan valot syystä tai toisesta ainakin kahdesti illallisemme aikana.

Brysselin lumisade keskiviikko aamuna

Yö oli lyhyt. Brysseliin oli luvattu seuraavaksi päiväksi lumisadetta ja toimistolle piti matkata kaupungin halki. Odotettavissa oli ruuhkaa. Onneksi ruuhka ei toteutunut, vaan olimme paikalla jo  ennen kokouksen alkua. Kokouksen jälkeen suuntasimme hyvissä ajoin lentokentälle. Ollessamme ravintolassa saimme tekstarit, lentomme oli uudelleen reititetty toiselle lentoyhtiölle ja suoraan Helsinkiin. Aikaa vajaa tunti lähtöön. Kävimme vuoron perään katsomassa miltä portilta lento lähtisi, mutta sitä ilmoitusta ei koskaan tullut. Ryntäsimme portille vain todetaksemme, että olimme paikalla liian myöhään. Lento oli suljettu. Ihmisiä virtasi sisään koneeseen ja kolme meistä jäi rannalle ruikuttamaan. 

Kaupunkilaisia oli kehoitettu pysymään lumimyräkän takia kotona.
Myräkkä näytti tältä. Ei vissiin tullut luvatun kaltaisena?

Soitin lentoyhtiön asiakaspalveluun, koska heillä ei ollut edustajaa kentällä. Saimme kaikki kolme uudelleen reitityksen reilun tunnin kuluttua lähtevään suoraan lentoon Helsinkiin. Meillä oli seitsemän minuuttia aikaa tehdä check in ja meitä kehoitettiin menemään ulos, tekemään lähtöselvitys tiskillä ja sieltä olisi sitten pitänyt vielä selvitä turvatarkastuksenkin läpi. Päädyimme tekemään lähtöselvitysen verkossa, kahdelta kolmesta se onnistui määräajan puitteissa ja kolmannella ei. Onneksi olimme tässä kohdin lähtöportilla ja kolmannellekin meistä tehtiin check in siinä ja pääsimme kaikki kotiin.

Hermot menivät matkalla useammin kuin kerran. Askeleita tuli ja hikeä vuodatettiin runsaasti. Että sellainen työmatka tällä kerralla. Aikamoinen kisa, meidän ihan oma Amazing Race.

Matkan tarkoitus

Koulutusta ja kokousta

Viime viikolla kävin Stuttgartissa työmatkalla. Siitä harvinainen matka, että tällä kerralla ehti näkemään hieman kaupunkiakin. Ensimmäisenä iltana kävelimme joukolla perinteiseen ravintolaan, Paulaner am alten Postplatziin. Askeleita edestakaisella kävelyllä reilut 11.000. Saimme Paulaner am alten Postplatzissa maukasta paikallista ruokaa (söin maultaschenia kanttareillikastikkeessa) helteisen päivän päätteeksi ulkoterassilla istuen.

Ensimmäinen päivä kului koulutuksessa. Osana koulutusta saimme tehtäväksemme miettiä perinteisiä kysymyksiä:

1. Minkä aloitan
2. Minkä lopetan
3. Mitä jatkan
4. Mitä haluan lisää
5. Mitä haluan vähemmän

Näitä kysymyksiä on terveellistä miettiä aina aika-ajoin itse kunkin.

Tällä kerralla hotelli oli mitä parhain, majoituimme aivan koulutuskeskuksen vieressä. Erinomainen sijainti, hieno hotelli ja ainakin minun huoneeni oli tilava ja siisti. Näkymä ikkunasta ei tälläkään kerralla ollut hieno, mutta maisemia tuli onneksi nähtyä muuten.

Bonuspisteitä hotelli saa  minulta siitä, että siellä oli tarjolla myös pieniä tyynyjä! 

Näkymä huoneeni ikkunasta

Näkymä toisen illan ravintolasta kaupunkiin.

Stuttgart on laaksossa. Lentokentältä oli aika lasku kaupunkiin. Käynnissä oli valtava rakennushanke kun päärautatieasema oli kansanäänestyksessä päätetty rakentaa kaupungin alle. Lähes kaupungin keskustassa oli myös viininviljelyä. Valitettavasti en kuitenkaan paikallista ehtinyt maistamaan.

Tärkeitä asioita

Matkoilla

Jo aikaa sitten olen kertonut ihastuksestani Mujin tuotteita kohtaan, eikä rakkaus ole kuollut. Joka kerran kun minulla on mahdollisuus päästä käymään Mujissa, sen myös teen. Edellisellä kerralla olin hankkinut matkatohvelit, säilönyt ne matkalaukkuun ja unohtanut sinne. Oli mukava löytää ne sieltä. Villasukille olisi ollut liian kuuma, kun pyörähdin helteisessä Stuttgartissa viime viikolla ja jostain syystä paljain jaloin kävely hotellihuoneen kokolattiamatoilla ei houkuttele.

Toinen luottotuote on L'Occitanen mantelikäsi-ja kynsivoide. Minä kyllä käytän sitä koko kroppaan, välillä kasvoihinkin. Viimeinen minirasvatuubi antoi viimeiset hoitonsa matkan aikana ja oli ihastuttavaa löytää näitä minirasvoja Stuttgartin lentokentältä. On seuraavat matkat pelastettu. 

Nyt on matkan pölyt suihkutettu pois. Vapaapäivä on kulunut jouhevasti pienen kotiseutumaktailun puitteissa. Hoitui samassa kun kissojen nouto kotiin.

Vuoristoradassa

Kovaa kyytiä

Erinomaisen viikonlopun jälkeinen viikko on ollut yhtä vuoristorataa. Liian lyhyitä yöunia, epäterveellisiä aterioita, pitkiä työpäiviä ja kiirettä. Kiirettä. Kiirettä. Kiirettä.

Nyt on pakko hiljentää tahtia ja tehdä ensi viikolla normaali työviikko ja sitä seuraavalla myös. Jospa siitä sitten ihan tavan ottaisi.

Onnen läikähdyksiä

ja valoa 

Olen ehkä valon lapsi ja osittain myös hämärän hyssyn. Mutta se hyssy vain kestää liian pitkään. Kuten ennenkin olen todennut, taidan olla vuodenaikaihminen. Pientä justeerausta vain voisi tehdä eri vuodenaikojen pituuksille.

Nyt on kuitenkin tullut auringosta ja lämmöstä virtaa kiitettävällä tavalla. Nyt kiinnostaa valokuvaus, sisustus ja vaikka mikä. Loppuvuodelle on tiedossa jo ainakin neljä teatteriesitystä (Tuhansien ämpärien maa,  Kolme Sisarta, Yksi lensi yli käenpesän, Gabriel). Viime perjantaina kävin katsomassa Hinnan. Näihin lippuvarauksiin ei tosin minun aktiivisuuttani tarvita, kun ystävä varaa liput.

Nautin eilisestä vapaapäivästä kyläreissuillani. Tämä työpäivä sujui hyvin, vaikka aikataulut taas meinasivat hieman venyä. Tulevana viikonloppuna on mukavaa ohjelmaa. Ai ai. Tuntuupa hyvältä.

Taidanpa pakata retkilleni mukaan kameran ja antaa sulkimen laulaa. Niin kauan kuin se laulaa. Pienoisia tummia pilviä on leijuu kamerani yllä.

Ensimmäisiä viikkoja

tästä vuodesta

Toistaiseksi olen:

• käynyt munkkikahveilla Kasvihuoneilmiössä
• osallitunut kissanristiäisiin
• kahvitellut äitini kanssa
• käynyt vuoden ensimmäisellä työmatkalla
• ihaillut sinistä taivasta
• nukkunut liian vähän
• ostanut uudet värikynät ja unohtanut ne saman tien
• osallistunut ranskankieliseen viininmaistajaistilaisuuteen (en puhu sanaakaan ranskaa)
• hyräillyt Kirkaa Pariisin lentokentällä (ennen kuulutuksia tuleva melodia on ihan varmasti nuotilleen sama kuin yhden Kirkan biisin alku)
• itkenyt ystäväni koiraa samaisella lentokentällä
• nukkunut äitini vieressä ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden
• syönyt liikaa peltilihapiirakkaa
• sortunut Iittalan alennusmyynnissä
• hankkinut muutaman peltipurkin
• ulkoillut liian vähän 
• aloittanut joogakauden

Varsin vauhdikas alku. Erilainen ja vauhdikas. Vaan eiköhän se tästä.

Kun mamma matkaan lähti...

Vuoden viimeiselle työmatkalle

Merkitään nyt muistiin vuoden viimeisen työmatkan loppukin.

Matkaan pääsimme seuraavana päivänä. Düsseldorfin sijaan lensimme Brysseliin. Sieltä junalla Aacheniin tarkoituksena illastaa työkavereidemme kanssa. Päädyimme kuitenkin hotelliin syömään kahdestaan, sillä, yllätys, yllätys, juna oli myöhässä. Reilun tunnin. Ensin vajaa puoli tuntia ja sitten vielä hitaammille raiteille siirtyminen hidasti matkaa entisestään. Ei voinut kuin nauraa.

Hotellilla ruoka oli hyvää, vaikkei paikka muutoin kummoinen ollutkaan. Varsin eksoottinen mökki.

Vaan kukapa olisi arvannut, että tässä hotellissa oli minulle paras tyyny kaikista niistä hotelleista, joissa olen yöpynyt.

Itse kaupunki näytti viehättävältä, ainakin se vähä mitä siitä näimme matkatessamme toimistolta asemalle taksilla.

Talvimyrsky

ja peruuntunut lento

Tiistaina 12.12. oli tarkoitus lähteä vuoden viimeiselle työmatkalle. Kissat oli viety hoitoon mummulaan viikonloppuna, valoisan aikaan. Matkalaukku pakattuna lähdin luottavaisin mielin matkaan. Säätiedotukset toki olin kuullut ja kotipihalla tuprutti tulla lunta mukavasti. 

Kentällä meno vaikutti rauhalliselta, näkyvyys tosin oli lähes nollassa. Kaikki tuntui sujuvan kurjasta kelistä huolimatta hienosti. Törmäsin tuttuun mieheen ja se oli selfien paikka se.

Jossain kohdin ilmoitettiin lennon myöhästyvän 1,5 tuntia. Aika sujui nopeasti työkavereiden kanssa ja kohta olikin aika siirtyä portille. Sinne alas, porteille 31 ja jotain. Tiedossa bussikuljetus koneeseen. Muitakin koneita oli myöhässä pyryn ja sivutuulen takia. Jossain kodin pääsimme bussiin jossa kuljettaja puhui puhelimessa vuoronsa päättyvän kuudelta. Hetken kuluttua hän lähti ja jätti meidät bussiin. Ystävällien lentokenttävirkailija pyysi meitä takaisin odotusaulaan odottamaan kahdenkymmenen minuutin lisäviivettä. Tämä tuntui jo omituiselta jos noin lyhyestä ajasta olisi kysymys. Päästyämme sisälle kaikki virkailijat katosivat kuin tuhka tuuleen, ketään ei tullut tilalle. Siellä me olimme täysin tietämättöminä mistään ja vaikka kuinka somekanavia ja lehtiä selasi, ei missän ollut mainintaa ylityökiellosta. Reilun puolentoista tunnin kuluttua paikalle tuli virkailija, sitten vartija ja perässä toinen. Aloin jo uumoilla mitä seuraavaksi kävisi. Lento peruttiin, ihmisiä kehoitettiin lähtemään koteihinsa. Osalle järjestettiin bussikuljetus hotelliin, Siuntioon, ilman matkatavaroita tosin.

Lentokentän läpi kävellessämme oli selvää, ettei meidän koneemme ollut ainoa joka oli peruttu. Tuloaulassa oli enemmän ihmisiä kuin olen koskaan siellä nähnyt, tunnelma kireä. Matkalaukkuja oli odotettu kuulemma yli toista tuntia.

Yön aikana piti saada tietoa mahdollisista lennoista ja tulihan sitä. Minulle tarjottiin lentoa Frankfurtista Düsseldorfiin, ei tosin ollut tietoa miten sinne Frankfurtiin pääsisi. Työkaverini onnistui  saamaan meille iltapäiväksi lennot Brysseliin, josta pääsisimme junalla määränpäähän lähes yhtä sutjakasti kuin Düsseldorfista. Tai niin kuvittelimme. Mutta siitä lisää seuraavalla kerralla.

Päivän saldo

ja sitten nukkumaan

• Aikainen herätys 
• Ehdin kuin ehdinkin kahdeksaksi töihin - se ei kuulu tapoihini. Jo 8.20 tuntuu paljon miellyttävämmältä
• Töitä, töitä, töitä
• Hervottoman hauska lounastauko 10 sekunnin joulutervehdystä suunnitellessa
• Tehtyjä työtunteja yhdeksän - vähemmän kuin päiviin
• Kauppareissu - unohdin mantelit (enhän minä itselleni vaan glögiin ja puuroon)
• Kuivat pyykit pois narulta
• Tiskikoneen tyhjennys
• Pitkä puhelu
• Imurointi
• Yleinen järkkäily

Lattia Riikassa. 

Mitä tästä opin? No sen, että kannattaa lähteä porukalla syömään, ajoissa kotiin ja ryhtyä hommiin arki-iltanakin. Jää aikaa viikonloppuna muuhun. Kuten glögiin ja Downton Abbey -maratooniin.

Hengitä, hengitä

Hengitä ja nauti

Töihinpaluu, pihlajanmarjat, aamukaste, pimenevät illat ja se hengitys. Muista se hengitys, ystävä hyvä. Kun työtehtäviä tuppaa tulla toisensa perään ja itse kahmit niitä tiedostamattasi lisää, hengitä, hengitä ja mieti mihin keskityt, mitä teet. Tee, älä ryntäile, älä eksy polulta. Nauti työstä ja hengitä. 

Hengitä kun astut ulos ovesta, hengitä kun teet ja hengitä kuin olet. Lue se siitä rannekkeesta minkä itsellesi ostit.

Pientä edistystä

Puutarhassa

Kyllä täällä tapahtuu. Asia kerrallaan. Pikkuhiljaa. Sateen sattuessa sormia on kihelmöinyt ja olen halunnut työntää ne multakasaan, auringonpaisteella on laiskottanut.

Lautatavaraa olen hankkinut lisää, niin myös puutarhamursketta. Heräteostoksena ostin kaksi punaista tiiltä. Nämä päätyivät etupihalle kohtaan mistä edellinen asukas oli napannut laatan pois ja korvannut sen mullalla. Minä en saanut siinä kohdin juuri mitään kasvamaan, paitsi ruukussa. Nyt on ruukulla tukevampi alusta.

Lautoja sahasin vain siihen pituuteen, että sain ne kuljetettua kotiin. Se oli juuri se trooppinen päivä jolloin ilman kosteusprosentti oli korkea ja aurinko paistoi. Rillit huurussa ajelin kuorman kanssa kotiin.

Pihalla on läjiä. Jos käyttää bloggarin kuvakulmia, niin on siellä kaunistakin. Hommat jatkuvat ensi viikolla. Tuskin maltan odottaa.